Historiaa

Metallien käyttö alkoi Lähi-Idässä. Ensimmäisenä otettiin käyttöön puhtaana esiintyvät metallit kulta, kupari ja hopea. Myös metallien pelkistys opittiin Lähi-idässä. Huomattiin myös, että sekoittamalla kupariin tinaa, siitä saatiin lujempaa ja helpommin valettavaa. Näin syntyi pronssi, jossa tinaa on noin 10%, ja tässä muodossa metalli valloitti mm. Euroopan.

Itä-Eurooppaan metallinkäyttö tuli suoraan Vähästä-Aasiasta.Venäjän kuparialueille syntyi vahvoja kulttuurikeskuksia, joista kuparia levisi pohjoiseen Fennoskandiaan. Äänisenkin alueella kuparia louhittiin jo 3000–2000 eaa. Vanhimmat Suomesta löydetyt metalliesineet, Polvijärven rengas ja Suomussalmen kourutaltta ovat itäistä kuparia ja tältä ajalta. Suomessa kivikausi vaihtui pronssikaudeksi noin 1500–1300 eaa. Pronssia tuli tänne sekä lännestä että idästä. Läntiseen Suomeen sitä tuli Skandinaviasta valmiina esineinä. Itä-Suomesta sitä vastoin on löytynyt myös valumuotteja, joten esineitä on valmistettu täällä itsekin.

Rauta on aikaisempia raaka-aineita kestävämpi ja monipuolisempi työkalu- ja aseaines, jonka Vähän-Aasian heettiläiset tunsivat jo noin 2000 eaa. He pitivät rautamonopolia satoja vuosia, mutta heidän valtakuntansa kukistuttua raudanvalmistustaito pääsi leviämään. Sen nopeaan leviämiseen vaikutti ratkaisevasti mahdollisuus valmistaa yksinkertaisia työkaluja kotimaisesta suo- ja järvimalmista lähes kaikkialla.

Raudan pelkistystaito omaksuttiin Suomessa sisämaassa idästä ja rannikkoalueella Itämeren piiristä. Tähän asti löytyneet esihistorialliset raudanpelkistyspaikat sijaitsevat Pohjois- ja Sisä-Suomessa. Rovaniemeltä löydetty raudan pelkistysuuni on noin vuodelta 300 eaa. Uunin lähettyviltä löytyi myös rautaveitsi, joka lienee paikallista tekoa. Samalta ajalta ovat myös vanhimmat raudasta valmistetut tuontiesineet.

Seppä on ollut tärkeä tekijä rautakauden yhteiskunnassa. Varsinkin merovingiajalla (575–800) kotimaiset sepät pystyivät huomattavaan tuotantoon. Vaikka hienoimmat aseet olivatkin tuontitavaraa, olivat muut työ- ja tarvekalut, keihäänkärjet, väkipuukot ja kilpien helat sekä suppilonmuotoiset kupurat kotimaisten seppien tuotantoa.

Ainakin merovingiajalta lähtien on monia viitteitä kotimaisten koruseppinä toimineiden pronssinvalureiden toiminnasta. Kotoisten korumuotojen esikuvat olivat usein ulkomaisia ja muutettu paikallisen maun mukaisiksi.

Suurin osa Suomen rautakauden koruista oli valmistettu pronssista. Hopea alkoi yleistyä Pohjolassa vasta 800-luvulla, jolloin viikinkien idäntie avautui. 900-luvun lopulla hopeavirta idästä tyrehtyi ja tilalle tuli länsimaista, lähinnä Englannista ja Saksasta tuotu hopea. "Hopeakauteen" liittyy Suomessa viitisenkymmentä kätkölöytöä, joista useimmat ovat 1000-luvulta. Ne sisältävät hopearahoja, koruja tai niiden katkelmia, joskus myös hopeaharkkoja. Hopeaa käytettiin tuolloin maksuvälineenä painon mukaan.

Suomen keskiaikaisissa kaupungeissa tiedetään toimineen mm. kultaseppiä, kupariseppiä (padanvalajia), seppiä, miekanteroittajia ja kannunvalajia (tinanvalajia). Useimmat heistä työskentelivät Turussa tai Viipurissa. Ensimmäinen nimeltä tunnettu kultaseppä oli Turussa 1300-luvulla toiminut Petrus Aurifaber.

Keskiajalta on tietoja myös Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Etelä-Karjalan maaseudulla toimineista käsityöläisistä. Suurin ammattiryhmä olivat sepät, joista on mainintoja jo 1300-luvulla.

1500-luvulta lähtien käsityön harjoittaminen pyrittiin keskittämään kaupunkeihin. Koko valtakuntaa koskeva ammattikuntajärjestys säädettiin 1621. Käsityöläisiä velvoitettiin perustamaan kaupunkeihin ammattikuntia, kun samalla alalla toimi vähintään kolme tai neljä mestaria.

1600-luvulla järjestäytyi kaikkiaan 11 ammattialaa 29 ammattikuntaan. Näistä valtaosa sijaitsi Turussa ja Viipurissa. Ne käsityöläiset, joilla ei omassa kaupungissa ollut ammattikuntaa, kuuluivat Turun, Viipurin tai muiden läheisten kaupunkien ammattikuntiin, alkuaikoina usein myös Tukholman ammattikuntaan. Esimerkiksi sepillä ja kultasepillä oli 1600-luvulla ammattikunta kolmessa Suomen kaupungissa.

1700-luvulla perustettiin runsaasti uusia ammattikuntia. Monilla ammateilla, esimerkiksi kuparisepillä, tinanvalajilla ja vyöntekijöillä oli ammattikunta vain Turussa. Aivan uusiin 1700-syntyneihin ammatteihin kuului läkki- ja peltiseppien ammatti.

Maaseudulla toimivien pitäjänseppien työ sallittiin virallisesti 1739. Heitä mainitaan kuitenkin jo 1600-luvulla ja kyläseppäinstituutiokin tunnettiin monissa maakunnissa. Sepät erikoistuivat jo varhain. Pyssyseppiä tiedetään olleen Savossa jo 1500-luvulla, ja 1800-luvulla heitä oli kaikissa maakunnissa. Jotkut sepät erikoistuivat esimerkiksi puukkojen ja rauta-aurojen valmistukseen, jotkut kellosepiksi.

Yksinkertaiset sepäntyöt tehtiin maaseudun talojen pajoissa itse. Helppoja pikkutöitä olivat rautanaulojen, ovien saranoiden, lukkolevyjen, hevosenkenkien ja muiden sellaisten esineiden takominen, johon tarvittiin tavallista meltorautaa. Vaikeampiin takomistöihin tarvittiin ammattitaitoisia seppiä. Vaativia töitä olivat esimerkiksi teräaseiden, puukkojen, kirveiden, sirppien ja viikatteiden takominen, koska niissä piti olla karkaistu terä. Myöhempiä teknistä osaamista vaativia töitä olivat mm. kärrynpyörän vannehtiminen.

Kultaseppiä ja tinanvalajia ei ollut maaseudulla. Kupariseppienkään toimintaa ei maalla sallittu joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Myöskään keltavalurin (messinkivalurin) ammatin harjoittaminen ei ollut luvallista maaseudulla. Valutekniikka oli kuitenkin kansan keskuudessa tuttu esihistoriallisilta ajoilta alkaen, ja vielä 1800-luvulla valmistettiin valamalla kotitarpeiksi nappeja, solkia, vyönastoja ja tiukuja. Pohjanmaan pitäjissä valmistettiin myös tuotteita myyntiin. Vähässäkyrössä virisi 1800-luvulla laaja läkkiastioiden valmistus. Elinkeinovapauden säätämisen myötä ammattikunnat lakkautettiin 1868.

Suomen metalliteollisuus alkoi 1600-luvulla ruukkiteollisuutena, joka käsitti metallien perusteollisuutta ja metallituotteiden, lähinnä työkalujen, valmistamista takomalla ja valamalla manufaktuuripajoissa. Huomattavimpia 1600-luvulla perustettuja ruukkeja olivat Mustion, Antskogin, Billnäsin, Fagervikin ja Fiskarsin ruukit. Ruukkiteollisuuden tuotanto oli laajimmillaan 1870-luvulla. 1800-luvun alkava teollistuminen synnytti konepajateollisuuden. Monet konepajat perustettiin ruukkien yhteyteen. Tärkeimmiksi tuotteiksi tulivat rautatiekalusto, laivat, puunjalostusteollisuuden ja muun teollisuuden koneet, maatalouskoneet ja voimakoneet. 1900-luvun vaihteessa konepajat ja telakat syrjäyttivät ruukit.