KASVIT - elävää kulttuuriamme

TIEDON LÄHTEEKSI
Takaisin artikkeleihin

Aslak Lindström

Elias Lönnrot luonnon- tieteilijänä ja kasvien kerääjänä

Yhä 1800-luvun alussa jokainen koulutusta saanut kansalainen ruotsalaistui miltei automaattisesti. Snellmanin mielestä ”Suomessa oli kaksi kansaa ja kaksi kieltä”. Kansallisuudeltaan ruotsalaisen väestön oli fennomaanien mukaan saatava myös vastaisuudessa sivistyspalvelut omalla äidinkielellään. Radikaalikin fennomania tuli myöhemmin pitäytymään tähän: suomen kieli oli nostettava valtakieleksi, ruotsi tulisi jäämään rannikkoseutujen paikalliseksi kieleksi. Lauantaiseuralaisten suuri idea oli yksi kansa kaksi kieltä. Kukaan heistä, Lönnrotia lukuun ottamatta, ei ymmärtänyt Snellmanin radikaalisuutta. Lauantaiseuralaiset, jälleen Lönnrotia lukuun ottamatta, kirjoittivat tekstinsä koko ikänsä ruotsinkielellä. Koska enemmistöllä, suomenkielisillä, ei näyttänyt olevan omaa sivistyneistöä, ei kirjallisuutta, ei tieteellistä sanastoa luonnon- eikä muissakaan tieteissä, ”ne oli luotava nopeasti”. Sivistyneistönkin olisi siis vaihdettava kieltä. Juuri tässä Lönnrot kulki koko joukon edellä, pääasiassa yksin (Virtanen 2001, 74-86; Sulkunen 2002, 14-17). Lönnrotin mielestä jokaisella kansalaisella pitää olla oikeus käyttää julkisessa elämässä omaa äidinkieltään, toimia omien kulttuuristen arvojensa mukaan, loukkaamatta kuitenkaan muiden kansalaisten oikeuksia.

Kielipolitiikassa Lönnrot kannatti täten moniarvoisuutta ja kohdisti vaatimuksensa myös saamelaisiin. Lönnrot oli tässäkin välittäjä ja sovittelija (Karkama 2002, 2-6).Vielä1800-luvun alkuvuosikymmeninä kasvitiede ei ollut Suomessa saavuttanut itsenäisen tieteen asemaa. Turun yliopistossa luonnonhistorian oppituoli oli yhdistetty talouden professuuriin, ja vasta 1857 saivat kasvitiede ja eläintiede kumpikin oman oppituolinsa yliopistoon. Tätä ennen oli kasvien tutkiminen jonkun asiaa harrastavan lääkärin tai talousmiehen sivutoimena, ja asialla oli enemmänkin harrastelun kuin tieteen leima. Suomen kasviston tutkimisen aloitti Ruotsissa syntynyt lääkäri Elias Tillandz. Hän julkaisi Turun ympäristön kasveista latinankielisen luettelon. Kirjan ensimmäinen painos vuodelta 1673 sisälsi 496 ja toinen painos vuodelta 1686 526 lajia. Sata vuotta myöhemmin Pietari Kalm, Linnén tutkimusten innoittamana, julkaisi väitöskirjansa Flora Fennica, Suomen kasvion (1765), mutta se ei edennyt ensimmäistä osaa pidemmälle. Keskeneräiseksi jäi myös L. J. Brytzin edellistä suppeammaksi suunniteltu Florae Fennicae Breviarium 1-6 (1819–1821), joka sisälsi kuvaukset 277 lajista. Kasviopillista kirjallisuutta oli suomenkielellä julkaistu vain nimeksi. Alan esikoisena oli melkein vuosisadan ajan P. A. Gaddin 16-sivuinen kirjanen Lyhykäinen ja yxinkertainen neuwo kuinga krydimaan yrttein kasvannot, Suomen maasa, taittaan saatetta tuleundumaan (1768). Käytännöllinen opas kasveista sisältyi myöskin kirjoitussarjaan Lukemisia maamiehille (1849). Vaikeutena oli se, että vanhan kirjakielemme sanasto kasviopin osalta oli äärimmäisen niukkaa. Tillandzin luetteloon sisältyi yli 300 suomalaista kasvin nimeä, mutta niistä miltei puolet esim. plommupuu, plomkali, liberstikku tai kaukana kansan kielestä olevia käännöslainoja kuten myrkynestämisenjuuri, kanan nakkimisen ruoho (hönsekräs), joiden käyttöarvo oli kyseenalainen. Vielä niukempi oli kasviopin varsinainen oppisanasto: kasvinosien nimitykset ja niiden ominaisuuksia kuvaavat laatusanat. Renvallin Oivallinen suomalainen sana-kirja (1826) esimerkiksi on tässä kohdin hyvin puutteellinen.

Kivinen oli pelto tiedemiehillä, jotka 1800-luvun keskivaiheilla loivat suomalaisen kasvitieteen sekä suomenkielisen kasvitieteellisen sanaston. Elias Lönnrotin osuus tässä työssä muodostui perustavanlaatuiseksi. Vaikka hän oli kasvitieteessä maallikko, alkoi hänen harrastuneisuutensa jo opintovuosien aikana ja hän pohdiskeli koko elinikänsä alan kysymyksiä.

Lönnrot saapui ensimmäisellä runonkeruumatkallaan vuonna 1828 Juvalle jossa nuori maisteri totesi, ettei kannata edes yrittää retken varsinaista tehtävää, siis runonkeruuta, koska hän arveli ylioppilas Gottlundin jo keränneen alueelta kaikki tärkeimmät runot. ”Sen sijaan minua huvitti kerätä kasveja, joita oli saatavissa, ja talonpoikaistaloissa tiedustella niiden suomalaisia nimiä. Keräelmäkasvien ja muiden luonnontieteiden nimiä olisi ymmärtääkseni huomattavaksi avuksi ratkaistaessa suomalaisten muinaisen kotipaikan historiallista probleemia.” (Lönnrot 2002, 43-44; Anttila 1985, 430–432).

Viisitoista vuotta myöhemmin Lönnrot kirjoitti Litteraturbladin ensimmäisessä numerossa 1847 suomeksi Kansakouluista ja Kansanopetuksesta. Näissä kirjoituksissaan Lönnrot toteaa ”Aseisiin verrattavat kansakouluissa ovat itse oppiaineet ja opetusmuoto. Paljonko kansanvalistus ja sivistys siitä paranee, että kansa oppii kirjallisesti joitakuita lukuja laskemaan usein työläämmästi ja puuttuvaisemmasti, kun minkä ennen kansakouluista kuultuansakaan päässä laskemalla toimitti? Paljonko se kansaa sivistyttää, että tulee tietämään Jakobin 12 pojan nimet, eri pääkaupungit Euroopassa ja muissa maanosissa, jospa vielä senkin, että maailmassa on löytynyt suurempia ja pienempiä valtakuntia niin ennen, kuin jälkeen Kristuksen syntymistä, ja että semmoisia löytyy vieläkin? Semmoiset tiedot kyllä ovat hyvät, mutta vika on siinä, että niiden opettaminen usein tehdään pääasiaksi, ja toiset paljon hyödyllisemmät unohdetaan. Oikein järjestetyssä kansakoulussa pitäisi ennen kaikkea muuta huolta pidettämän siitä, että nuori kansa, jolla ei ole tilaa opinsaamiseen suuremmissa kansakoululaitoksissa, tulisi ihmisiksi kasvatetuiksi. Kreikkalainen viisas, kun häntä muinen kysyttiin jostakusta lapsesta, miksi mieli sitä opettaa, vastasi: ihmiseksi. Saman vastauksen pitäisi jokaisen kansakoulun saattaman lapsistansa antaa sen sijaan, kun nykyisessä rakennuksessaan täytyvät tunnustaa, jos muuten eivät valehtele, kaikenlaisia tietoja opetettavan. Tarpeellisinten ja hyödyllisinten oppien sekaan kansakouluissa lukisimma kasvuopin (kasvujen tuntemisen opin). Jo siitäkin syystä pitäisi sitä harjoittaman, ettei mikään muu ole niin sovelias silminnähtävästi osoittamaan kaikenlaisen muunkin opin hyödytystä. Jo vähemmälläkin siihen kuuluvien oppisanojen selittämisellä voisit lähteä lasten kanssa nurmelle, laaksoon tai aholle, ja neuvoa heille, mitenkä itse oppisivat kasvujen nimistä selvän saaman. Jos missä muussa niin tosinkin tässä aineessa opetus heille pian kyllä muuttuisi iloksi, ja kerran tielle jouduttua taitaisivat itsensä enemmän pyrkiä. Kasvuopin sanotaan myös vaikuttavan mielenrauhaa ja sydämen hiljaisuutta harjoittajan luona, joka onkin uskottava asia, sillä taivuttavatpa välistä muutkin ulkonaiset aineet, joiden keskellä tulet kauemmin olemaan, usein mielen sitä myöten. Eikö siis kukkien ihana lempeys sitä voisi tehdä? Valitettavasti kasvuoppia ei vielä löydy suomeksi kirjoitettuna, mutta sepä olisi pian saatu, ja taitaisinkin ei juuri vaikia työ olla, koska siihen kuuluvat monet oppisanat epäilemättäkin somistuisivat suomenkielessä paljon kauniimmiksi kuin monessa muussa kielessä.” (Lönnrot V1alitut teokset IV, 212–214).

Vuosikymmeniä oli kuitenkin suomalainen kasvitieteen tutkimus ollut heikkotasoista, eikä kouluihin sopivaa oppikirjaa ollut olemassa. Lahjakkaat veljekset Fredrik ja William Nylander (s. 1820 ja 1822) ryhtyivät nostamaan suomalaista kasvitiedettä tieteelliselle tasolle. Fredrik Nylander suunnitteli 1846–47 Linnén järjestelmän mukaista Suomen kasviota, ja Lönnrotin piti avustaa häntä, mutta kummankin muut kiireet lykkäsivät toteuttamisen epämääräiseen tulevaisuuteen. Jo tähän aikaan Lönnrotilla oli kerättynä suomalaisia kasvin nimiä 1200–1300, joita hän oli ajatellut julkaista Suomi-kirjassa. Lönnrot luovutti kokoelmansa muiden tutkijoiden käytettäväksi. Euroupeuskin sai ne 1848–49 lainaksi laatiessaan ruotsalais-suomalaista sanakirjaa. Seuraavan viiden vuoden aikana Lönnrot ei juuri ehtinyt paneutua kasviopillisiin harrastuksiinsa. Vasta syksyllä 1856 hän aloitti yliopistossa käytännölliset harjoitukset ”Suomen kielen erikoisista ilmaisutavoista eri tieteen haaroissa”. Hän pani alulle kasviopillisen sanaston uusimisen ja rikastuttamisen. Hän poimi useista saksalaisista ja ruotsalaisista teoksista ammattisanat ja antoi niille suomalaiset vastikkeet. Teoksessa Kasvikon oppisanoja Lönnrot toi rehevällä kielellään suuren määrän kasvitieteen oppisanoja suomen kieleen. Kasvinosien pinnan määrittelemiseksi esimerkiksi noin 50, värien 90 ja lehden muotojen 250 nimitystä, jotka on suomeksi selitetty sekä käännetty latinaksi ja ruotsiksi. Suurin osa, ehkä noin 2/3 oppisanoista ei ole Lönnrotin omia keksintöjä, vaan hänen kansan kielestä käytäntöön ottamiaan; noin 1/3 on hänen omia sanojaan. Lönnrotin uudissanojen muokkaaminen ja synnyttäminen oli hyvin onnistunutta nimenomaan kasvitieteessä. Kasvikon oppisanoista ehkä 1/4 juurtui pysyvästi suomalaisen kasvitieteen sanastoon. Kasvikon oppisanoja oli Lönnrotille esityö myöhempää ja laajempaa julkaisua varten. Kasvikon oppisanoja oli aineenmukaisesti järjestetty ja aakkosellinen suomalais-ruotsalais-latinalaisin hakemistoin varustettu luettelo. Vuosina 1856–62 Lönnrot keräsi suuren, noin 900 näytettä sisältävän Turun yliopistossa nykyisin säilytettävän kasviston. Lönnrotin herbaarion alkuperäisestä suuruudesta ja kunnosta voi tätä nykyä saada vain summittaisen käsityksen, koska se oli neljä vuosikymmentä kouluherbaariona Kajaanissa. Useimmat Lönnrotin kasveista olivat peräisin Sammatista ja sitä lähellä olevilta alueilta kuten Karjalohjalta ja Lohjansaaresta. (Anttila 1985, 434–435; Kuokka, Majamaa ja Vepsä 2002, 56-571).

Lönnrotin kasvio oli yhdistelmä neljästä teoksesta. Tärkein osa, kasvien suku- ja lajiselitykset, on saatu Ruotsissa yleisimmin käytetyn kasvion C. J. Hartmanin Handbok i Skandinaviens Flora 7. painoksesta vuodelta 1858. Kuvatessaan kasvien esiintymistä ja leviämistä Suomessa Lönnrot on käyttänyt W. Nylanderin ja Th. Saelanien vasta ilmestynyttä teosta Herbarium musei Fennici (1859). Käytännöllisen elämän tarpeita varten on poimittu tietoja kasvien käytöstä taloudessa ja lääkkeiksi teoksista Svensk Botanic (1802–1843) ja S. Lilljebladin Svensk Flora (1816). Vaikka Lönnrot olikin kasviopin osalta harrastelija, hän perehtyi siitä huolimatta tähän tieteeseen perusteellisesti. Hänen omassa kirjastossaankin oli kolmisenkymmentä kasviopillista teosta. Lokakuussa 1859 Lönnrot tarjosi kasvioppinsa käsikirjoitusta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka otti teoksen julkaistavaksi. Esimerkiksi sammalkasvien lajiselityksiä olisivat kustantajan mukaan tarvinneet vain tutkijat ja koska teos paisui muutenkin yli 400-sivuiseksi, jätettiin ne painamatta, vaikka käsikirjoitus oli valmis. Teoksen painokseksi sovittiin 750 kappaletta ja tekijän palkkioksi 300 hopearuplaa. Joulukuussa 1860 ”Flora Fennica, Suomen Kasvisto -kokoelma” tuli painosta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri S. G. Elmgren merkitsi päiväkirjaansa 8.12.1860 seuraavaa: ”Kirjallisuuden alalla on Lönnrotin Suomen kasvisto erikoisen ilahduttava tapaus. Se tuli tänään kirjakauppaan, ja me (Rabbe, Collan ja minä) menimme tänään Lönnrotin luo antaaksemme hänelle mainitun kirjan loistokansiin sidottuna sekä suomalaisen kirjallisuuden puolesta 300 hopearuplaa palkkioksi. Hän ei aluksi tahtonut ottaa vastaan palkkiota, mutta me pakotimme. Erikoisen tärkeätä on suomen kielen kannalta, että koko Suomen kasvikunta on nyt ristitty suomalaisin nimin ja että kasvitieteen koko ammattisanasto on suomennettu ilman yhtään poikkeusta. Tätä on pidettävä ensimmäisenä suurena luonnontieteellisenä teoksena, joka on ilmestynyt suomeksi. (Anttila 1985, 435–437).

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura onnistui vakuuttamaan sensuuriviranomaiset julkaisun tieteellisyydestä ja vaarattomuudesta julkisen mielipiteen muokkaajana. Flora Fennicasta tuli kasvitieteen edelläkävijä, jossa Lönnrot esitteli kaikki luonnonhistoriallisen Suomen alueelta eli Suomesta, Itä-Karjalasta ja Kuolasta siihen mennessä tavatut putkilokasvit ja muutaman suuren levän Carl von Linnén luokituksen mukaisessa järjestyksessä. Apuna Lönnrotilla oli nurmijärveläinen opettaja Malakias Costiander, jonka heikkonäköisyydestä aiheutui virheitä käsikirjoitukseen. Jokaisesta tuntemastaan kasvilajista Lönnrot kuvasi tieteellisen ja suomenkielisen nimen lisäksi ulkonäön, kertoi kasvupaikat, levinneisyyden Suomessa ja kukintakuukaudet. Alan ulkomaisten teosten tavoin hän julkaisi erityisissä huomautuksissa ohjeita kotitalouksia varten. Lönnrot kertoi kuinka kasveja voi hyödyntää hätäravintoaineina tai tautien ehkäisyssä ja parantamisessa, mitkä kasvit soveltuvat huonekaluiksi, mitkä kankaiden värjäykseen, kotieläinten ruokintaan taikka tuholaisten torjuntaan. (Kuukka V, Majamaa R ja Vepsä H 2002, 49–50).

Lönnrotin kielitaito oli hyvin laaja. Äidinkielensä suomen lisäksi hän hallitsi erittäin hyvin ruotsin kielen suullisesti ja kirjallisesti. Venäjän kielen, viron, vepsän, vatjan ja saamen lisäksi Lönnrot kykeni selviytymään Kalevalan lähteistä, toimituksellisista ratkaisuista ja kielitieteellisistä ongelmista saksaksi, ranskaksi, norjaksi ja tanskaksi. Opiskelukielensä heprean, kreikan ja latinan Lönnrot hallitsi erittäin hyvin. Hän käytti edellisten lisäksi englanninkielisiä lähteitä tutkimustyössään. Lönnrotin päiväkirjamerkinnät olivat suomenkielisiä, kirjeenvaihdossa vaihtelivat suomi ja ruotsi sisällön mukaan. Suomenkielellä oli tuohon aikaan vaikea ilmaista tieteellisiä käsitteitä. Omien sukulaistensa ja poikansa kanssa Lönnrot puhui suomea, mutta vaimon ja tyttärien kotikieli oli ruotsi. (Kuukka, Majamaa, Vepsä 2002, 50). Ihmisen vastuu luonnosta oli Lönnrotilla luonnon moninaiskäyttöä. Marjastus, sienestys, kotitaloudessa tarpeellisten hyötykasvien keruu, hätäravintoainesten varastoiminen, puutarhaviljely, metsästys ja kalastus olivat hänen mielestään hyödyllisiä maatalouden tukielinkeinoja. Soiden kuivatus oli suositeltavaa uusien laidunmaiden, heinäniittyjen ja peltojen saamiseksi. Halla ei suoviljelysten ansiosta päässyt tuhoamaan kevättoukoja, mihin tosin vaikutti ilmaston yleinen lämpeneminenkin. Kaskeaminen toi uutta vihreyttä maisemaan tummien havumetsien vetäytyessä lehtipuiden tieltä. Ihastellessaan savolaisten kaskiviljelmiä Lönnrot ei aavistanut ylitiheän kaskikierron aiheuttavan lopulta maaperän köyhtymistä.

Ruukinpatruunat pelkäsivät puun loppuvan Suomesta ja pyrkivät rajoittamaan sahojen perustamista. Mutta Lönnrotin mielestä saha toi vaurautta talonpojille: kun talonpoika vaihtoi tukkinsa selvään rahaan, hän myös hoiti metsäänsä eikä tuhlannut sitä järjettömällä kaskeamisella. Lönnrotin mielestä kansa tuhlasi puutavaraa myös lämmitykseen ja tervanpolttoon. Suomalaiset olivat Lönnrotin mielestä paikoin metsän vihollisia. Huolimattomat paimenet ja matkalaiset sytyttivät metsäpaloja, päreitä ja tarvepuita revittiin puista, joiden latvat jätettiin metsään mätänemään ja tukahduttamaan siten uuden kasvillisuuden. Lönnrot pyrki suojelemaan metsää. Usein sanottu, ”Kyllä niitä meidän ajaksemme kestää”, Lönnrot tokaisee, että se merkitsee samaa kuin: ”Mitä minä muista huolin, kun vain itse elän”. ”Semmoiset sanat ja semmoinen ajatus tuskin sopii järjettömälle luontokappaleelle, sen vähemmin järjelliselle, kaikesta huolen pitävän Jumalan kuvaksi luodulle ihmiselle”, Lönnrot kirjoittaa. Metsä suojeli kylmiltä tuulilta ja kesällä liialta kuumuudelta. Metsä esti kevättulvia viemästä ruokamultaa korkeilta paikoilta alankoihin. Hirsiä ja muita rakennusaineita voitiin säästää eristämällä asuinhuoneet paremmin kylmyydeltä ja mädättävältä kosteudelta. Päreiden tuhlausta hillitsi naurisöljyn käyttäminen valaistukseen. Lönnrotin mielestä Saksa oli metsänsuojelun esikuvamaa, siellä ei aitoja rakennettu puusta vaan kivestä ja savesta. (Kuukka, Majamaa, Vepsä 2002, 50 -56).

Lönnrot tutustui kasvien käyttöön lääkkeenä apteekkioppilaana Hämeenlinnassa kahden vuoden ajan 1820–1822 opiskeluaikansa välivuosina. Ensimmäisellä vaelluksellaan 1828 Hämeessä, Savossa ja Karjalassa hän keräsi kasvien nimiä tehdäkseen levinneisyyden perusteella päätelmiä suomalaisen alkukodin sijainnista. Myöhemmillä matkoillaan, esimerkiksi vuonna 1833 hän vertaili omenapuu-, tammi- ja pähkinäsanojen levinneisyyttä kasvualueisiin ja teki niiden perusteella päätelmän suomalaisen alkukodin eteläisemmästä sijainnista. ”Suomalaisia nimiä muutamilla kasveilla on liiaksikin, toisilla ei ainoatakaan, aivan kuin sanotaankin hyvällä olevan monta nimeä, pahalla katoavan ainoakin. Niillekin kasveille, joilla ennestään ei ollut nimeä, olen parhaan taitoni mukaan kokenut suomalaisen nimen saada. Siinä piti ottaa lukuun milloin kasvien ulkomuoto, milloin sukulaisuus toisten kasvien kanssa, milloin niiden lääkevoima tai muu hyöty ja käytäntö, milloin kasvanto-paikka ja senkin seitsemän muuta seikkaa. Toistonimiä en tahtonut jättää pois, vaikka kyllä nekin ovat sekavia ja epävakaisia. Yhdellä nimellä välistä osoitetaan monta eri kasvia ja toisen kerran on yhdellä kasvilla monta eri nimeä.” (Lainattu Laaksonen ja Kallio 2002, 180 -185.)

Lönnrotin mielestä nimet kuvastivat suomalaisten ajatuksia kasveista, jotka ovat heille olleet jotenkin läheisiä: yleisiä tai maanviljelijää haittaamassa tai erikoisen näköisiä, jolloin niihin saattoi liittyä parantavia aineita. Keväällä 1866 Lönnrot täydensi kasviota yhdellä Th. Saelanin kanssa, ja kirjan uusi painos ilmestyi helmikuussa 1867 nimellä Flora Fennica - Suomen Kasvio. Kirjan esipuheessa Lönnrot selvittää viittä uutta kasvisukua ja 52 erityistä lajia, jotka on löydetty. (Kuukka, Majamaa ja Vepsä 2002, 57-58). Toimiessaan Kajaanissa piirilääkärinä Lönnrotin velvollisuus oli viljellä yrttejä ja tehdä raporteissaan selkoa apteekin käyttämistä rohdoksista. Lönnrot ei ole ottanut kantaa loitsuissa mainittuihin tai magiaan perustuviin parannuskeinoihin eikä erääseen silloiseen, paljon käytettyyn periaatteeseen, että samankaltaiset tai väriset kasvit parantavat niitä muistuttavia tauteja. Esimerkiksi keltatautia parannettiin keltaisilla kukilla ja keuhkotautia keuhkojäkälällä, koska se muistutti keuhkon rakennetta. Monien kasvien suomalaiset nimet viittasivat lääkekäyttöön. Joskus kasvi ehkä on parantanut kyseistä sairautta, joskus joku muu ominaisuus siinä on antanut mielikuvan parantamisesta, niin kuin ruttojuuri, syyläruoho, alvejuuri, leinikki. Joskus kasvin nimi on johdettu latinalaisesta tai ruotsalaisesta nimestä, joka on saatettu alun perin antaa edellisiä vastaavin perustein. (Kuukka, Majamaa ja Vepsä 2002, 57 -58).

Kasvien hyötykäytöstä Lönnrotin mukaan.

Sudenmarja (Paris quadrifolia): kasvi tuoreena nautittuna ulostaa, sama voima on sillä kuivana ja pienennettynä, kun jotain lämmintä sen päälle juodaan. On käytetty vävähtelemisiä ja hinkua vasten. Marjoja murskattuina on kiitetty hyväksi lääkkeeksi, marjamehua pyyhkäistynä silmiin vuorossa.

Vanamo (Linnea borealis): kiitetään hyväksi luiden kolotustaudeissa, jäsentaudeissa, juoksiaisessa teevetenä nautittuna taikka ulkopuolisesti hauteina maidon kanssa yhteensurvottuna. Myös pöhötyksissä samoin käytettynä.

Koirankieli (Cynoglossum offiginale): Käytettiin muinen yskän, verijuoksun, punataudin, silmäkipuun ja moneen muun lääkkeeksi sekä juuri- että varsilehtinensä. Muutamat arvelevat sitä vähin vaaralliseksi runsaammin nautittuna. Hiirten sanotaan kammoavan paikkoja, joissa tämän kasvin lehtiä ja siemeniä pidetään. Syöpäläisiä sen myös pitäisi päästä hävittämään. Hulluruoho (Datura stramonium): Avullinen sisällisesti hermotaudeissa, luuvalossa, kolotusvaivoissa, päävioissa, rampauksissa, kasvon kolottajassa, virmassa, vesikauhussa, hinkuyskässä ja muissa sakokeittona tai viinarohtona; ulkonaisesti hauteena perätaudeissa, rauhaiskovettumissa, maitopaikoissa; lehdet tupakkana poltettuna hengenahdistajassa ja muissa rintavioissa. On kovin myrkyllinen kasvi ja vaarallinen tuntemattoman käyttää. Oksesuola viinin ja potaskan kanssa paras apu myrkytyksissä.

Isompi silmäruoho (Euphrasia offiginalis): Puserrettuna mehua käytettiin ennen moninaisten silmävikain paranteeksi. Myös nautittiin sitä sisällisestikin viinissä lioitettuna lääkeviinanana, tai vedessä teenä ei ainoasti silmäkipuisiin, vaan keltatautiinkin. Maku on sillä vähän kitkerä, jumova.

Ulpukka (Nuphar luteum): Sikain sanotaan siemennöityvän ulpukanjuuria runsaimmin syötyänsä ja hedelmistä kokonaan kuolevan. Keittämällä juuret kuitenkin paranevat ja taitaa katovuosina leiväksi käyttää. Sirkat pakenevat juurien savua ja torakat häviävät niistä pienenenettynä ja maitoon sekoitettuna. Kalat mielellään asuskelevat ulpukan leveitten lehtien suojassa.

Aho-orvokki (Viola canina): Kukista taidetaan valmistaa viola-siirappia, kun terälehdet liotetaan vedessä, keitetään ja sokuria pannaan sekaan. On hyödyllistä lapsillen yskässä. Sienen aikana jälättyvä maito sanotaan paranevan aho-orvokin läpi siilattuna.

Kotipihlaja (Sorbus aucubaria): Marjat helpottavia kivitaudissa ja vesi-ummessa: syödään kymmenen t. useampi kerran kahdesti päivässä, pidempi aikaa. Marjat etenkin vilunpanemat, antavat hyvästi paloviinaa, marjamehu siiteriä ja etikkaa. Sikoja taidetaan lihottaa pihlajanmarjoilla. Niillä pyydystetään myöskin laululintuja. Puu kasvaa kauniita, varjoisia lehtokujia. Taitetaan ympätä. On lujaa, kelpaava kaikenlaisiin puukalutöihin. Kasvatetaan marjoista. Lokakuussa marjapaikkoihin ja mustaan multaan kylvettynä. (Suomen Kasvisto - Flora Fennica. Helsinki 1860. Suomen Kasvisto luontais-järjestössä. Esimerkkejä kasvien käyttötavoista; Kuukka, Majamaa ja Vepsä 2002, 59-61.)

Kirjallisuutta

Anttila 1985 Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta. SKS:n toimituksia 417:Helsinki.

Arjas 2001 Sammatin Lammi - Lönnrotin vanhuudenkoti. Suomalainen kulttuurilehti Hiidenkivi nro 6, 2001.

Suomen kotiseutuliitto. Forssan kirjapaino. Forssa Arjatsalo 1984. Lönnrot.. Jyväskylä. Kustannusliike Gummerus Härö 1989.

Lääkärin koulutus Lönnrotin toiminnan taustana. Hippokrates. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 6. vuosikerta. Suomen Lääketieteen Historian Seura - Finland Medicin Historiska Sällskap. Helsinki - Helsingfors. Yliopistopaino.

Kallio (toim.) 2002 Sammatti - Elias Lönnrotin kotipitäjä. Sammatin historian tuki ry. Otava, Helsinki.

Karkama 2001 Elias Lönnrot ja ajan aatteet. Kansakunnan asialla. SKS, Helsinki Karkama 2002 Lönnrot ja kansalliskirjallisuus. Bibliofilos, kirjan ystävän lehti 60 vuotta 2/2002. Bibliofiilien seura ry. Edita Prima Oy, Helsinki.

Kuukka, Majamaa ja Vepsä 2002 Elias Lönnrot taitaja, tarkkailija, tiedemies. SKS:n toimituksia 837. Karisto Oy: Hämeenlinna.

Laaksonen ja Kallio 2002. Elias Lönnrot ja Sammatti. Sammatti, Elias Lönnrotin kotipitäjä. Sammatin Historian Tuki ry. Otava, Keuruu.

Lönnrot 1841-1843 Om Finnarnes Maagiska Medicin. Finska Läkäre Sällskapets Handlingar, I:199-244.

Lönnrot 1860 Suomen kasvisto. SKS:n toimituksia 24. osa. Helsinki, SKS:n kirjapaino. Lönnrot (toim.) 1880 Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. SKS:n toimituksia 62. osa, Helsinki.

Lönnrot 1990-1993 Valitut Teokset 1-5.Toim. Majamaa. Helsinki, SKS.

Lönnrot 2002 Vaeltaja. Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1828. SKS, Gummerus kirjapaino Oy Jyväskylä.

Niemi 1954 Suomalaisen virsikirjan uudistaminen vuoden 1886 viralliseksi virsikirjaksi. Ns. Lönnrotin virsikirjakomitean osuus. Helsinki: SKS.

Railo 1989. Luonnonfilosofi lääkärinä. Immanuel Ilmoni (1797-1856) ja hänen luonnonfilosofinen lääketieteensä. Suomen Lääketieteen Historian Seura - Finlands Medicin Historiska Sällskap. Helsinki - Helsingfors: Yliopistopaino.

Sihvo 1984. Virsiseppä Lönnrot. Lönnrotin aika. Kalevala seuran vuosikirja 64. Toim. Laaksonen. Helsinki, SKS.

Sulkunen 2002 Miten Lönnrot-myytti rakennettiin? Elias Lönnrot ja SKS. Hiidenkivi, suomalainen kulttuurilehti 3/2002. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, SKS, Suomen kotiseutuliitto. Forssan kirjapaino, Forssa.

Virtanen 2001 Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS:n toimituksia 831. Karisto Oy, Hämeenlinna.

Alkuun