KASVIT - elävää kulttuuriamme

TIEDON LÄHTEEKSI
Takaisin artikkeleihin

Risto Hamari

Elämäntapa luo kasvimaailmaa


Kulttuuritulokkaita kasvillisuudessamme Kasvillisuutemme on jatkuvassa muutostilassa nykyisin ja on sitä ollut ennenkin. Ajatus tasapainosta luonnossa, mitä ajatusta usein toistetaan, on vailla tukea todellisuudessa. Kasvilajistomme ikäkin on nuori. Vasta Jääkauden jälkeen tänne saattoi levitä kasveja, joita tuli pohjoisesta Golf-virran lämmittämältä pakoalueelta, idästä taiga-alueelta ja etelästä.

Ilmastollisesti Jääkauden jälkeenkin on tilanne vaihdellut. Ajoittain on ollut niin lämpimiä jaksoja, että nykyisin Keski-Euroopassa tavattavat lajit ovat hyvin menestyneet täälläkin. Välillä taas viileä jakso on hävittänyt monet lajit kokonaan.

Oman erikoispiirteensä luonnossa tapahtuvaan vaihteluun tuo lajisto, joka tavalla tai toisella on sidottu ihmisen olemiseen ja toimintaan alueella. Kyseessä voi olla aktiivinen kasvien suosiminen ja levittäminen tai vain passiivinen kulkeutuminen kasvupaikoille, jotka ihminen on luonut. Ihmisen mukana leviävät kasvit, antropokorit ovat rikastuttaneet kasvistoamme eri aikoina, eri yhteyksissä ja eri paikoissa. Vaikka alkuperäinen tulosyy olisi jo päättynyt tai kokonaan unohtunut, tavataan näitä lajeja monista paikoista ja kasvitieteilijälle ne ovat tulotapansa vuoksi erityisen mielenkiintoisia.

Kulttuuritulokkaat ryhmitellään alkuperäänsä kuvaavalla tavalla ryhmiksi, mutta luonnossa tällaiset jaottelut ovat keinotekoisia eikä varmaa tulosyytä aina edes tiedetä. Joidenkin lajien osalta niiden yhteys kulttuuriin on jo unohtunut, mutta yhtä kaikki ne kuuluvat lajeihin, jotka erottamattomasti ovat kulttuurin seuralaisia. Kulttuuritulokkaita ovat vanhat kyläkasvit, usein rohtokäyttöön alun perin käytetyt lajit, liikennetulokkaat, vanhat rikkakasvit ja myllykasvit. Tässä yhteydessä keskitytään kuitenkin muutamaan kulttuurin kannalta selvästi ajoitettavaan, hyvin omaleimaiseen ryhmään kulttuuritulokkaita: Painolasti- eli paarlastikasveihin, maalinnoitusten sotatulokkaisiin eli polemokoreihin ja herraskartanoajan kartanokasveihin. Näistäkin ryhmistä mainitaan muutamia tunnuslajeja.

Paarlasti eli painolastikasvit

Runsaat kaksisataa vuotta sitten meritse kuljetettavat tavarat tulivat Suomeen purjelaivojen kuljettamana. Paitsi arvolastia oli purjelaivoissa tänne tultaessa niin sanottua paarlastia eli painolastia. Se oli lähtösatamasta laivan ruumaan heitettyä irtomaata, jonka tarkoitus oli tasapainottaa ja vakauttaa aluksen purjehtimista. Kun purjelaiva sitten lähestyi Suomen matalia ja karikkoisia rantavesiä kevennettiin painolastia ja vielä ennen lopullista satamaan tuloa poistettiin loputkin. Aivan ulkomerellä löytyvät siten ensimmäiset merkit painolastin purkamisesta. Ulkoluodoilla ei tosin merkkejä ole paljoakaan jäljellä. Esimerkiksi Gåsörenin vähäisellä kivikkoluodolla Pellingin itäkaakkoisella puolella on kotoisten kiviemme seassa runsaasti piilimsiöitä, kiviä, jotka puuttuvat Suomesta, mutta ovat Keski-Euroopassa tavallisia. Pikkuiset limsiöt ovat siis uloimpana todisteena paarlastin purkamisesta.

Rannikon lähellä ja erityisesti useissa satamakaupungeissamme paarlastin mukana on tullut lisääkin todisteita. Koska painolasti kerättiin läheltä lähtösatamaa, mistä alukseen mätettiin irtomaata, tuli sen mukana sekä kokonaisia kasveja että kasvien siemeniä. Näistä tulokaskasveista osa luonnollisesti menehtyi jouduttuaan kovin kauas varsinaisen levinneisyysalueensa ulkopuolelle. Kaikille ei käynyt aivan niin hullusti. Osa painolastikasveista onnistui asettumaan uuteen ympäristöönsä, missä osa niistä on säilynyt tähän päivään asti.

Painolastipaikkoja tiedetään rannikon satamakaupungeista runsaasti ja niitä olisi vielä enemmänkin ellei kaupunkien voimaperäinen rakentaminen olisi peittänyt alleen suuren osan painolastipaikoista. Näin on käynyt mm. Kotkassa ja Helsingissä. Runsas ja asiallisesti dokumentoitu painolastialue on Porissa, Reposaaressa. Lue lisätietoa Reposaaren painolastikasveista.

Isomesikkä (Melilotus altissimus) on kookas, kirkkaan keltakukkainen mesikkälaji. Sen löytöpaikat ovat kaikkien painolastikasvien tapaan Itämeren rannikolla, mutta kasvi on uhanalaisten kasviemme luettelossa vaarantuneiden ryhmässä, sillä juuri rakentaminen ja raivaustoimet ovat uhkaamassa sen säilymistä.

Mesiköitten tapaan isomesikänkin kukassa on mettä, joka houkuttelee hyönteisiä paikalle. Mesiköitä pidetään hyvinä pölytyskasveina ja sellainen on isomesikkäkin. Harvinaisuutensa vuoksi sen merkitys Suomessa jää vähäiseksi.
Valkomesikkä (Melilotus albus) on edellistä lajia paljon yleisempi, mutta samalla tavoin painolastisatamien laji. Itse asiassa se on niiden tavanomaisempia lajeja eikä pelkästään painolastin jättöpaikoilla, vaan jo laajemmalle satamiin levittynyt. Valkomesikkä kasvaa avoimilla ruderaattipaikoilla kuten satama-alueiden hiekkakentilla, tievarsissa ja radanvarsissa. Kotkassa se on yleistynyt tievarsien viherrakentamisen yhteydessä rakennetuille luiskille niin, että se on paikoin valtakasvina. Huomiota se herättääkin, sillä hyvinkin metrin korkuiseksi kasvava ja runsaasti kukkiva valkomesikkä on keskikesällä komea näky.

Rohtomesikkä (Melilotus officinalis) muistuttaa kumpaakin edellistä omalla tavallaan. Kukat ovat väriltään keltaiset kuin isomesikällä mutta kooltaan kasvi muistuttaa valkomesikkää. Usein ne kasvavat valkomesikän kanssa samoilla paikoilla, joten lajien vertailu käy vaivattomasti.

Nimensä rohtomesikkä on saanut todennäköisesti siksi, että sitä on aikoinaan käytetty rohdoskasvina. Kääreinä ja hauteina sen on uskottu lievittävän kipuja, jonka vuoksi sitä on kasvatettu lääkekasvina. Rohtomesikän kasvattaminen onkin helppoa, sillä kasvi on hyvin vaatimaton kasvupaikkansa suhteen. Se menestyy jopa paljaalla hiekalla.


Sirppimailanen (Medicaco lupulina) on niin huomaamaton, että jollei siinä ole kukkia ja myöhemmin hedelmiä, ei maallikko edes huomaa, jos se maan pintaa peittää. Sirppimailasen lehdet muistuttavat ensi näkemältä apilan lehtiä. Kasvi sietää tallaamista, vaikka jääkin liikutuilla paikoilla varsin pienikokoiseksi. Ensivaikutelmana on, että paikalla kasvaa pienikokoista valkoapilaa! Sirppimailasen kukinto on kuitenkin keltainen, ja kun hedelmät myöhemmin kehittyvät, tunnistaa lajin helposti munuaismuotoisesta, suonekkaasta palostaan. Sirppimailasen hyötymerkitys on vähäinen kasvin vähäisen koon vuoksi, mutta sillä on suuria sukulaisia ja on hyvä muistaa että rehumailanen on yksi maailman tärkeimmistä rehukasveista.

Variksenkrassi (Coronopus) on matala ruoho, jonka kukat ovat valkeat, mutteivät kovinkaan näyttävät. Terälehdet ovat vain puolen millimetrin - millimetrin mittaiset tai saattavat puuttua kokonaan. Variksenkrassi on tunnusomainen painolastipaikkojen kasvi, vaikkei sitä toisaalta tapaa kaikilta painolastipaikoilta. Suomen painolastipaikoilta on tavattu kahta variksenkrassilajia: karvavariksenkrassi (C. didymus) ja kaljuvariksenkrassi (C. squamatus). Jälkimmäinen on harvinaistunut voimakkaammin kuin karvavariksenkrassi.

Linnoituskasvit eli polemokorit

Linnoituskasvit ovat sotaväen mukana tulleita, usein alueelle vieraita lajeja. Parhaat kasvupaikkansa ne ovat löytäneet maalinnoitusten yhteydessä, sillä maalinnoitusten rakenne jo sellaisenaan suosii niittylajistoa. Erityisen runsaasti maalinnoituksia on Kaakkois-Suomessa, sillä alue on useaan otteeseen ollut rajan kahden suurvallan Ruotsin ja Venäjän kamppaillessa Itämeren herruudesta. Varsinkin Venäjä rakensi suojakseen kokonaisen linnoitusjärjestelmän, jonka vanhinta osaa edustaa Pähkinälinna ja sittemmin Pietarin suojaksi rakennettu linnoitusketju: Kärnäkoski, Lappeenranta, Taavetti, Utti, Liikkala, Hamina ja Kyminlinna.

Ruotsalaiset linnoitukset edustivat toisenlaista tyyppiä ja heidän rakentamiaan varustuksia oli osittain edellisen ketjun kanssa limittäin, sillä rajalinja vaihteli usein. Viipuri, Olavinlinna, Kajaanin linna, Hämeenlinna ja Suomenlinna samoin kuin Raasepori ja siitä länteen olevat linnoitukset olivat jämeriä kivilinnoituksia; yhtä kaikki niissäkin on kasvupaikkoja linnoituskasveille. Suomenlinnan lajistoa tarkastelee toisaalla tässä kirjassa Seija Linnanmäki.

Maalinnoitusten vallitukset tehtiin paikallisista materiaaleista, joten sieltä vieraat lajit eivät ole lähtöisin. Tulokaslajien kohdalla syitä on useanlaisia, mutta yksi keskeisistä on ratsuväen ja yleensä hevosten tarpeisiin tuotu rehu. Vaikka osa rehustakin on saatu lähiseuduilta, ei sotaväki voinut turvata sen varaan. Armeijan huolto varmistettiin tuomalla rehut omista varastoista. Siltä osin kun oli kyse Venäjän armeijasta, saattoivat hevosten rehut olla lähtöisin aroalueelta, Keski-Venäjältä.

Avoimeen ympäristöön sopeutuneet lajit kotiutuivat hyvin maalinnoitusten multaville valleille. Missä etelärinteen kasvupaikka sai riittävästi lämpöä, oli menestys taattu. Monien nykyistenkin maalinnoituksilla kasvavan heinän tai ruohon alkuperä saattaa olla kaukana idässä, mutta vieraiden kasvipopulaatioiden selvittäminen vaatisi kromosomitutkimuksia, jopa geenimäärityksiä, eikä sellaisia ole juurikaan tehty. Meille tuttuja lajeja varmemmin omana ryhmänään erottuvat Suomessa eksoottiset kasvilajit. Samoja lajeja tavataan paitsi maalinnoituksissa myös muualla kaupungeissa, missä venäläistä sotaväkeä on eri aikoina oleskellut.

Harmio (Berteroa incana) on yhdistetty niin erottamattomasti venäläiseen sotaväkeen, että lajia kansan suussa on kutsuttu kasakan jalanjäljeksi. Ihmekö tuo, sillä harmio on vanhoissa venäläisissä varuskuntapaikoissa kuten Lappenrannassa, Kouvolassa, Kotkassa ja Helsingissä hyvin tavallinen. Maalinnoituksissa se kasvaa myös ja eri puolilta Suomea sen löytää varmasti.
Harmion nimi juontuu harmahtavan vihreistä lehdistä, jotka vaatimattomina tosin saattavat jäädä kokonaan valkeiden kukkien varjoon, sillä laji kukkii runsaasti ja runsaasti haarovan verson jokaisessa latvassa voi olla komea kukinto.
Harmio ei ole alustansa suhteen vaativa. Sen tapaa yhtä lailla tievarsien irtosoraikosta, kallioterasseilta tai asfaltin raosta esiin tunkemassa. Tiiviissä heinikossa tai nurmikoilla se ei menesty kovin hyvin, mutta pystyy nopeasti valtaamaan ruderaattimaita. Maata raivattaessa harmio ilmestyy usein pioneerilajina paikalle kasvaen jopa yksinään paljaalla hiekkamaalla.

Ukonpalko (Bunias orientalis) on varmasti komein ristikukkaisista linnoituslajeista. Hyvinkin yli metrin korkuiseksi kohoava ja vankka kasvi on tehokas siementämään, minkä vuoksi laji usein kasvaa tiheinä kasvustoina. Kun se alkukesästä kukkii, värittyvät linnoitusvallit tai muu kasvuympäristö kirkkaan keltaiseksi. Ukonpalon näkee jo kaukaa ja läheltä kasvin upeus viehättää silmää. Kaikkien mielestä tällaiset venäläisistä kertovat tunnusmerkit eivät kuitenkaan herätä varauksetonta ihastusta. Ukonpalko on Virossa vielä runsaampi kuin Suomessa. Siellä laji kasvaa selvemmin joutomailla varuskuntapaikkojen ulkopuolellakin. Ukonpalkoa kutsutaan siellä kansanomaisesti nimellä Rakvere raibe eli Rakveren raato ja totta on, että Koillis-Virossa, missä Rakveren kaupunkikin sijaitsee, ukonpalkoa on varsin runsaasti. Monet ristikukkaiset kelpaavat syötäväksi ja myös ukonpalon nuoret versot ja lehdet sopivat salaatteihin tai muulla tavoin syötäviksi.

Pukinparta (Tragopogon pratensis) Nimitys johtuu siementen lenninhaituvista. Itse kukinto on siemenvaiheessa aivan pallomainen, mutta jonkun mielestä sen on täytynyt muistuttaa pukin partaa, koskapa moinen nimi on kasville annettu. Pukinparran erikoisuutena eivät kuitenkaan ole lenninkarvat, vaan sen kukkimistapa. Kesäaamuna komeat, keltaiset mykeröt avautuvat paljastaen kookkaan kukinnon. Puolen päivän maissa kukinto kuitenkin sulkeutuu päivän kuumaksi ajaksi. Kasvi ikään kuin asettuu päivälevolle. Suomessa ei ole kasvimaailmassa juurikaan muita päivätorkkujia, joten pukinparta on lajissaan mielenkiintoinen harvinaisuus.

Hullukaali (Hyoscyamus niger), myös nimellä hullunkaali tunnettu kulttuuritulokas on lähtöisin Keski- ja Etelä-Euroopasta, missä se edelleen on yleinen. Aiemmin sillä oli Suomessakin nykyistä paljon enemmän kasvupaikkoja, mutta taajamien nopea siistiytyminen on hävittänyt ruderaattipaikkoja ja samalla hullukaalille sopivia kasvupaikkoja. Kaakkois-Suomen maalinnakkeilla on kuitenkin säilynyt sopivia kasvupaikkoja hullukaalille. Ei vähiten siksi, että linnoitusalueita on viime aikoina restauroitu ja samalla maamassoja on siirretty paikasta toiseen. Ei ole harvinaista, että siirrettyyn maakasaan ilmestyy hullukaali kaikkien yllätykseksi. Syynä ovat silloin maassa pitkään itämiskykyisinä säilyneiden siementen aktivoituminen. Kaukaa katsottuna hullukaali on komean näköinen ja hieman eksoottinenkin laji, joka kasvaa yli metrinkin korkuisena. Ruskeaan vivahtavissa kukissa on lilat lehtisuonet ja kookkaat vihreät lehdet luovat rehevän vaikutelman. Syksyllä siemenkodan pohjalla näkyy kuin pikku pikarissa runsaasti pieniä tummia siemeniä. Suuri lisääntymisteho perustuu paljolti hyvään siementuottoon. Talventörröttäjän siemenet leviävät tehokkaasti ainakin lähiympäristöön. Hullukaali on erittäin myrkyllinen. Kaikissa kasvinosissa; lehdissä, juuressa ja siemenissäkin on useita alkaloideja, jotka aiheuttavat aistiharhoja ja vaikuttavaan sileihin lihaksiin sekä hermostoon. Voimakkaiden vaikutusten vuoksi laji on jo varhain tunnettu lääkekasvina ja sellaisena sitä on pitkään käytettykin. Yrttipuutarhasta muualle luontoon levitessään se on hyvin vaarallinen, sillä meikäläisissä oloissa se kasvaa kaksivuotisena. Ensimmäisenä kesänä maan pinnassa on vain rehevä lehtiruusuke, jonka helposti voi sekoittaa johonkin harmittomaan kasviin. Syöminen vain ei ole lainkaan harmitonta ja voi pahimmillaan viedä hengenkin.

Ratamot (Plantago media ja P. lanceolata) ovat kaikkien tunteman piharatamon lähisukulaisia, vaikka niiden levinneisyysalue on selvästi eteläisempi. Lounaisessa ja aivan eteläisessä Suomessa molempia lajeja voi tavata puistonurmikoilta, sillä tuontisiemenen joukossa laji on pystynyt asettumaan puistonurmikoille, niittylajeja kun ovat.
Molemmat lajit ovat yhtä selvästi linnoituslajeja ainakin Kaakkois-Suomen maalinnoituksilla. Soikkoratamo on kukkiessaan yksi komeimmista matalista ruohoista. Pitkät valkeat heteet saavat koko kasvin näyttämään kuin loistavalta kynttilältä syvänvihreällä niityllä. Lähempää katsoen lehdetkin ovat koristeellisemmat kuin piharatamolla, sillä lehtien pintaa peittää hento, tiheä karvapeite.

Heinäratamo on huomattavasti vaatimattomampi kuin soikkoratamo. Yhtä kaikki senkin kukinto on näyttävämpi kuin piharatamon ja kapeat, pitkät lehdet erottavat sen steriilinäkin kahdesta edellä mainitusta sukulaislajista. Ratamoa, varsinkin piharatamoa on käytetty haavojen peitteeksi ja tunnettua on, että lehdestä valmistetulla peitteellä on parantava vaikutus. Kerrotaan jopa, että marsseilla syntyneet rakkulat ovat toipuneet, kun niiden päälle on laitettu ratamon lehtien murskaa. Tämä tuskin on ollut syynä lajin ilmestymiseen varuskunta- ja linnoituspaikkoihin, vaan pikemminkin niiden sopeutuminen avoimille paikoille, niityille tai suorastaan soramaille.

Idänkattara (Bromus inermis) Näyttävä heinälaji, jota tavataan satamista, rautatievarsilta ja myös maalinnoituksilta. Yksiselitteistä kytkentää johonkin tiettyyn kulttuurivaikutukseen ei voi osoittaa, mutteivät rajat muillakaan lajeilla jyrkkiä ole. Idänkattara leviää sekä siemenistä että kasvullisesti. Se pitää sitkeästi valtaamiaan alueita hallussa, muttei kestä tallaamista, sillä kookkaat varret taittuvat helposti. Suomessa kasvaa useita kattaralajeja ja idänkattaralla on niistä ehkä vankin asema ja laaja levinneisyys koko Suomessa. Se ei myöskään ole kärsinyt muuttuneesta ympäristöstä samalla tavalla kuin esimerkiksi ruiskattara, joka on lähes hävinnyt pelloiltamme.

Unkarin pernaruoho (Sisymbrium altissimum) on säilynyt edelleen Ruotsinsalmen linnoituskaupungissa eli Kotkassa, jonne se oletettavasti on tullut rehun mukana idästä. Kotka ei tietenkään ole lajin ainoa kasvupaikka, vaan lajia tavataan useista satama- ja rautatien solmukohdan kaupungista. Sinnekin ne ovat tulleet viljan tai rehun mukana tavallisimmin idästä.

Unkarin pernaruoho on kasvistossamme peräti erikoinen lisä. Sitä pidetään yhtenä aidoista arokierijöistä eli maakieriäisistä. Toisin sanoen kookas vanha kasvi hiukan puisevine varsineen voi taittua ja lähteä tuulen mukana kierimään pitkin avointa maata kilometrien päähän kasvupaikaltaan. Tavallisesti yksivuotisena kasvava laji ei tietenkään enää itse asetu uuteen paikkaan mutta vinhasti pyöriessään se levittää tehokkaasti siemeniään uusiin paikkoihin. Kasvin pitkissä liduissa siemeniä on runsaasti, yli satakin litua kohti, joten siemenmateriaalia riittää.

Alkuperäisellä arokasvilla edellä kuvattu kieriminen on edullinen sopeutuma, mutta mahtaako siitä olla hyötyä Suomessa. Asiaa selvitettiin 1940-luvulla Helsingissä ja totta tosiaan! Vaikka aromaista laakeutta ei kasvukaudella ole, on talvella sitäkin laajempaa lumilakeutta. Hangen pinnalla talventörröttäjänä säilyneiden unkarin pernaruohojen oli todettu levinneen Kantakaupungista Laajasaloon ja Santahaminaan ja asettuneen uusiin kasvupaikkoihinsa, jopa levinneen edelleen saarten sisäosiin. Nykyisin unkarin pernaruohon tapaa joutomailta ja tyhjiltä ruderaattikentiltä, missä se sitkeästi puolustaa asemaansa kaukana alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan arolla.

Idänkellukka (Geum aleppicum) kertoo jo nimensä perusteella, että sen lähtöalue on idässä. Vielä selvemmin alkuperää kuvaa ruotsinkielinen nimi: rysk nejlikrot. Venäläisten mukana laji on levinnyt ainakin kaakkoiseen Suomeen. Haminan linnoituskaupungissa se on kasvanut vallien tyvellä, vaikka restaurointien yhteydessä se, kuten muutama muukin harvalukuinen tulokaslaji on vaarantunut tai suorastaan hävinnyt.

Kookaskasvuinen laji muistuttaa hyvin paljon sukulaistaan kyläkellukkaa (Geum urbanum), joka kuitenkin on pienempi ja tarkemmin tutkittaessa muiltakin tuntomerkeiltään erilainen. Molemmilla kellukkalajeilla on kuitenkin yhteinen piirre: niiden juurakossa on hyväntuoksuisia yhdisteitä, mistä ruotsikielinen nimi nejlikrot on tullutkin. Kyläkellukka onkin vanhastaan tunnettu lääkekasvi ja siitä saatavat tuotteet apteekkitavaraa, Radix gei urbanii.

Näiden lajien tieteellisistä nimistä kannatta todeta, että kyläkellukan lajinimi urbanum tarkoittaa kaupunkilaista. Vaikka kasvi on alkuperäinen lehtojen, rantapensaikkojen ja kallion alusten kasvi, on se hyötynyt ihmisen luomista uusista kasvupaikoista niin, että se on kaupunkien vakioasukas paljon selvemmin kuin moni itseään kaupunkilaiseksi väittävä uustulokas.

Keltakynsimö (Draba nemorosa) on niin vaatimattoman kokoinen linnoituskasvi, että se jää monelta kokonaan huomaamatta. Kaiken lisäksi se kukkii jo aikaisin kevätkesällä ja kuivettuu sitten aivan olemattomaksi. Kesällä sen löytäminen on vaikeaa, vaikka tietäisi mistä etsii.

Keltakynsimön kotiseutuna voi pitää Kaakkois- ja Keski-Venäjää, vaikka sitä tavataan Baltian maissa ja siis Etelä-Suomessakin. Äärialueellaan se on tulokaslaji ja esimerkiksi Kotkassa sen seuralaisina ovat tyypilliset venäläistulokkaat harmio, soikkoratamo ja ukonpalko. Muihin itätulokkaisiin verrattuna keltakynsimö on vaateliaampi. Tyypillinen kasvupaikka on rapautuvan linnoitusmuurin reunalla, missä kalkkilaastista liukenevat ravinteet rehevöittävät kasvualustaa.

Vaikka laji on pienikokoinen, on se läheltä katsottuna kaunis. Ristikukkaisten kasvien tapaan terälehtiä on neljä ja ne ovat kirkkaan keltaiset. Parhailla paikoilla kasveja on runsaasti, jolloin kukinta-aikana näkyy jo kauas keltainen laikku. Tavallisempaa kuitenkin on, että yksilöitä on niukasti ja nekin melko huomaamattomasti ympäristöönsä sulautuen.

Lehtomaitikka (Melanpyrum nemorosum) on linnoituskasvina esiteltynä erikoinen tapaus. Luontaisesti Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa lehtometsissä kasvavaa lajia tavataan sieltä täältä Suomesta, mutta hyvin hajanaisesti. Manner-Suomessa se on harvinaisehko. Missä sitten kasvaakin, on lehtomaitikka komean näköinen. Sen yläsuojuslehdet ovat tumman sinililat ja kukat kirkaan keltaiset. Kasvin latvus suorastaan hehkuu väreissä, jotka ovat inspiroineet ruotslaiset kutsumaan sitä nimillä ”svenska flaggan” tai ”natt och dag”

Oikeastaan Suomessa on kaksi eri lehtomaitikkakantaa. Toisen päälevinneisyys on lounaassa, toisen kaakossa. Heti rajan takaa Venäjällä lehtomaitikan tapaa tievarsiniityiltä, jopa ketoniityiltä. Kymenlaaksossa se on harvinainen, mutta Kotka on poikkeuksena. Ruotsinsalmen linnoitus käsitti aikanaan useita erillisiä rakennelmia Kotkan saarella sekä vahvat tukilinnoitukset maalla (Kyminlinna) ja merellä (Kukouri). Lisäksi muillakin lähisaarilla oli kasarmeja ja suoja-asemia. Kotkan lehtomaitikat ovat säilyneet vain Kuutsalon ja Lehmän saarissa. Lehmässä runsaimmat esiintymät ovat vanhan venäläisparakin raunioiden lähellä.

Myös Itä-Uudellamaalla laji on harvinainen. Siellä oleva, melko runsas esiintymä on Vahterpäässä, paikassa, josta käytetään nimeä Kungshamn. Tiedetään, että alue on ollut Ruotsin laivaston suojasatamana ja siis ruotsalaisen sotaväen tukipaikkana. On kiinnostavaa ajatella, että nämä muutamien kymmenien kilometrien päässä toisistaan olevat paikat: Ruotsinsalmi ja Loviisa ovat olleet kahden eri sotajoukon valtaamia ja molemmat ovat jättäneet sinne jälkensä. Edelliseen itäistä perua olevan lehtomaitikan ja jälkimmäiseen svenska flagganin!

Kartanoiden ja pappiloiden kasvillisuudesta

Kartanokasvillisuus, johon tässä yhteydessä luetaan myös pappiloiden yhteydessä olleiden puutarhojen kasvit, näkyy kasvistossamme ainakin kahdella tavalla. Kartanot olivat edelläkävijöitä uusien hyötykasvien käyttöön otossa. Osa kasveista osoittautui kokeiluissa käyttötarkoitukseensa sopimattomiksi ja hylättiin viljelystä, mutta ne saattoivat jäädä puutarhakarkulaisina rikastuttamaan ympäristöään. Ukkomansikka on yksi hyvä esimerkki.

Edellistä komeamman ryhmän kasveja muodostavat koristekasvit. Kartanopuistot ja niiden yhteyteen perustetut koristekasviviljelmät tulivat ensiksi kartanoihimme ja sieltä vasta vähitellen varsinainen väestö, säätyvallan aikaan siis rahvas, alkoi kiinnostua koristekasveista. Isoissa kartanoissa koristekasvien viljely vietiin niin pitkälle, että useimmilla kartanoilla oli omat puutarhurinsa. Itse puutarhan suunnitteli joku tunnustetuista puutarha-arkkitehdeistä, mutta puutarhan hoidosta vastasi puutarhuri. Muodoltaan kartanopuutarhat noudattivat kullekin ajanjaksolle ominaista tyyliä. Satu Fronfelius kertoo tässä kirjassa aiheesta artikkelissaan Kartanoiden puistot ja puutarhat.

Niin, kartanoiden aika ja siten kartanokasvillisuus ei ole mikään lyhyt tähdenlento historiassamme. Jo 1300-luvulta maassamme on ollut rakennuksia, joita voi kutsua kartanoiksi. Ruotsin vallan aikana kartanokulttuuri vakiintui ja siltä ajalta ovat peräisin kuuluisimmat kartanomme. Vielä uudella ajalla perustettiin uusia kartanoita eikä kartanokulttuuri ole vieläkään hävinnyt, vaikka parhaan kukoistuksen ajoista 1700- ja 1800-luvuilta niiden yhteiskunnallinen asema ja vaikutus ympäristöönsä on suuresti muuttunut.

Ukkomansikka (Fragaria moschata) Ulkoisilta puitteiltaan puutarhamansikkaa muistuttava kookas mansikkalaji on varmasti kiinnostanut aikanaan kokeilemaan kasvatusta puutarhassa toivein mehevistä, kookkaista marjoista. Tässä suhteessa pettymys on ollut ilmeinen: tuskin pikkusormen pään kokoinen kuiva koppura marjana ei suuremmin houkuta. Moneen kukintoon ei marjaa kehity lainkaan. Vanhoilla kulttuuripaikoilla ukkomansikka on kuitenkin pitänyt pintansa. Kukkiessaan se on komea puhtaanvalkoisine laitakukkineen. Maljakossa kesäisenä koristeena se on vallan viehättävä. Marjat saa nykyisin aivan muista lajikkeista, joita kehitellään koko ajan lisää.

Palsternakka (Pastinaca sativa) on yrttitarhan vahva-arominen ruoho. Sen syvään liuskaiset lehdet sopivat mausteeksi keittoihin tai salaatteihin. Vahvasta maavarresta saa oivan mausteen niinikään keittoruokiin. Palsternakka on hyödyn aikakauden ilmentäjä.

Nykyisin palsternakkaa viljellään yleisesti, mutta se on myös villiytyneenä tavallinen tievarsien kasvi. Lounais-Suomessa se paikoin antaa maisemalle ominaisen kellanvihreän värin, sillä laji voi olla valtakasvina tievarsissa kymmenien metrien matkalla. Se ei ole tuntematon Kaakkois-Suomessakaan, joten lajin voi todeta menestyneen hyvin puutarhoista karattuaan.

Etelän ruttojuuri (Petasites hybridus) on ikivanha lääkekasvi. Nimen mukaisesti sen levinneisyys Suomesta katsottuna on etelä ja sieltä lähinnä Ruotsin kautta se on levinnyt meille lääkekasvina jo keskiajalla. Leviämistien mukaisesti esiintyminen Suomessa on lounainen. Ns. Vanhan-Suomen alueella kasvia ei juurikaan viljelty eli sillä ei ollut kasvupaikkoja Kymijoen itäpuolella. Suomessa kasvaa lähes pelkästään hedekasveja eikä siemenestä tapahtuva levintä tule kysymykseen. Kasvi lisääntyy kuitenkin tehokkaasti maavarren avulla, mistä todisteena ovat tiheät kasvustot. Ne myös varmasti huomaa, sillä ruttojuuri on huomiota herättävän komea kasvi loppukesällä, kun kookkaat lehdet ovat täydessä mitassaan.

Ruttojuuri on kasvutavaltaan erikoinen: keväällä maan pintaan kohoavat lihanpunaiset kukkaversot ja vain suomumaiset lehdet näkyvät kukkavarressa. Kukan surkastuttua nousevat esiin kasvulehdet, jotka muistuttavat hiukan raparperin lehteä. Lehtilavan halkaisija saattaa olla metrin luokkaa, joten tiheässä kasvustossa maan pintaa ei valoa juurikaan pääse. Paikalle muodostuu mahtava vihreä lehtipeitto.

Ruttojuuren nimi juontaa sen käytöstä lääkekasvina. On uskottu sen auttavan jopa ruton hoidossa. Lääkekasvina se on kuulunut kartanoiden, pappiloiden ja apteekkien yrttitarhaan jo varhain. Suomessa viljely on alkanut arvioiden mukaan 1600-luvun puolivälissä.

Nukula (Leonurus cardiaca) on ruttojuuren tapaan ikivanha rohdoskasvi. Koristeellisuutensa vuoksi se on myös upea kasvitarhan laji. Kartanoiden liepeillä, jopa vanhoilla linnoituspaikoilla multavilla ja lämpimillä paikoilla nukulan voi hyvinkin tavata.

Se kasvaa runsaan metrin korkeaksi ja latvaan tulevat lilan sinertävät kukat. Lehtiä ja vartta peittävät hennot karvat ja koko kasvi saa niistä pehmeän olemuksensa. Lähes kaikki itäosissa maata ja Itä-Euroopassa olevat nukulat kuuluvat tähän muotoon, mutta lännempänä siitä tunnetaan myös kalju muoto, joka muutoin on rakenteeltaan samanlainen.

Nukulan käyttö lääkekasvina perustuu sen arveltuun tehoon sydänvaivoihin. Vanha nimitys ”sydämen vahvistus yrtti” kuvaa hyvin asiaa. Sillä on yleisesti rauhoittava vaikutus, onpa sitä käytetty vatsavaivojenkin hoitoon.
Aiemmin varsinkin länsiosissa maatamme yleisenä kulttuuriseuralaisena tunnettu kasvi on harvinaistunut eikä se kasva enää entiseen tapaan kaupunkipuutarhojen rikkaruohona.

Lehtoakileija (Aquilegia vulgaris) on leinikkikasvien sukuun kuuluva, poikkeuksellisen hienostunut ja runsaskukkainen laji. Ehkä juuri tästä syystä se on myös vanhimpia koristekasvejamme. Lajin nimestä voi päätellä, että se kasvaa luonnonvaraisena parhailla lehtomaisilla kasvupaikoilla, mutta vain itäosassa maata, sillä se on luonnonvaraisena kasvina levinnyt maahamme idästä.

Lehtoakileijaa tavataan kyllä Länsi-Suomessakin, mutta siellä nimenomaan viljelykarkulaisena. Se on jo varhain ollut kartanoiden, luostarien ja pappiloiden puutarhan koristeena. Vielä selvemmin sitä pidetään puutarhakarkulaisena Ahvenanmaalla ja Ruotsissa.


Lehtoakileija on kuitenkin kotiutunut hyvin hiukan varjoisiin, rehevämultaisiin metsiköihin. Usein tällaiset paikat on raivattu viljelyyn, joten sopivia kasvupaikkoja on harvassa. Vanhoissa puutarhoissa se edelleen hurmaa kauneudellaan. Viljelymuotona akileijasta on lukuisia värimuunnoksia, sillä läheiset lajikkeet risteytyvät erittäin helposti. Kun kasvin siementuotto on tehokasta ja siemenellinen lisääntyminen hyvä, ei ole ihme, että akileija pystyy hyvin kilpailemaan luonnossamme ja säilyttämään kerran valtaamansa alueet. Varjolilja (Lilium martagon), tuo lehtomaisten, hieman varjoisien puutarhojen vanha kulttuurikasvi, on kartanoiden ja pappiloiden pihojen komistus. Kasvin sinililan väriset kukat ovat hienostuneen oloiset, joten ei ole ihme, jos varjolilja on ollut suosittu koristekasvi.

Varjolilja on Keski-Euroopassa luonnonvarainen ja sen levinneisyysalue jatkuu kauas itään. Se ei ole kovin vaatelias kasvupaikkansa alustan suhteen, mutta kalkkipitoisuus on lajille eduksi. Sopeutumiskykynsä vuoksi varjolilja villiintyy helposti, ja joskus vanhan talonpaikan voi maastossa todeta juuri pitkään paikalla säilyneistä koristekasveista, mm. varjoliljoista.


Varjoliljan arvellaan olleen koristekasvina käytössä jo keskiajalla, mutta varmoja tietoja siitä on ainakin 1700-luvulta alkaen. Upeat ja laajat kasvustot kasvavat Vadstenan luostarin alueella, mutta laji on tavallinen, joskin harvalukuinen myös Etelä-Suomessa.

Liljakasvien sukulaisista muutamat muutkin leviävät helposti puutarhasta lähiympäristöön tai säilyvät pitkään vanhojen talojen paikoilla. Yksi viehättävimmistä on varhain keväällä kukkiva Sinililja (Scilla sibirica). Sen kirkkaansiniset kukat erottuvat helposti noustessaan talven vielä kohmettamasta maasta jo varhain keväällä.

Tuoksuorvokki (Viola odorata) on nimensä mukaisesti voimakkaan aromaattisesti tuoksuva orvokkilaji. Sen kukat ovat syvän sinililat ja itse kasvi keskikokoinen orvokiksi. Tuoksuorvokki on vaatelias, eteläinen laji, joten sitä ei voi pitää edes kartanokasvina yleisenä. Vapaassa luonnossa se on huono kilpailija kotoisten nurmikkolajiemme joukossa. Silti tuoksuorvokilla on joitakin kasvupaikkoja puolivillinäkin.

Esimerkiksi Verlan maailmanperintökohteessa isännöitsijän rakennuksen, niin sanotun patruunan pytingin ympärillä on hieno puutarha monine eksoottisine kasvilajeineen. Kukkapenkkien sivussa, aivan rakennuksen seinustalla kasvaa elinvoimainen tuoksuorvokkiryhmä. Laji kukkii hyvin varhain keväällä, huhtikuussa. Kesällä se on vaatimattomana muiden lajien joukossa, joten se myös helposti jää huomaamatta, ellei satu liikkumaan paikalla sen kukkiessa. Silloin sen varmasti havaitsee, jollei muuten, niin hienostuneesta tuoksusta, joka täyttää keväisen illan.

Illakko (Hesperis matronalis) on myös hyväntuoksuinen, mutta edelliseen lajiin verrattuna kookas ruoho. Kauniiden kukkiensa vuoksi se on jo varhain otettu viljelyyn ja kasvistonäytteissä on useita mainintoja illakkolöydöistä vanhojen talojen paikoilta, autioituneilta joutomailta ja jopa kaatopaikoilta, jonne kasvin siemeniä on joutunut muun rojun mukana.

Illakkon hyötykäyttö on lisääntynyt ns. hyödyn aikakaudella, sillä sen siemenistä saadaan öljyä. Jo vanhastaan laji on tunnettu yrttikasvina, joten kartanoitten puutarhassa sen viljelyhistoria on pitkä ja uusia käyttömuotoja on keksitty siis lisääkin.

Kasvin nimi ”Hesperis” viittaa iltaan. Kukat ovatkin parhaimmillaan illalla, jolloin niiden orvokkimainen tuoksu tuntuu voimakkaana. On ilmeistä, että yksi viljelyn motiiveista on komean kukan ohella kasvin hyvä tuoksu. Illakosta on kuvattu useita geneettisesti läheisiä muotoja. Vastaavasti kukan väri vaihtelee suuresti. On valkoisia, punaisia, vaaleanpunaisia ja lilanvärisiä illakoita, joten niistä jokainen löytää helposti suosikkinsa.

Puistonurmikka (Poa chaixii) ei hurmaa kukkiensa komeudella, mutta kartanokasveista puhuttaessa ei heiniä sovi unohtaa. Kartanopuistojen huomattavin rakennepiirre oli hyvin hoidettu puistonurmikko, polkuverkostoineen, kukkapenkkeineen ja geometriseen muotoon leikattuine pensasaitoineen. Tällaiseen ympäristöön puistonurmikka sopii hyvin.

Heinä on kookas, lähes metrin korkuinen, tiheästi mätästävä. Sen lehdet ovat leveät, parhaimmillaan jopa 1,5 cm. Ne ovat sinivihreät, mikä antaa koko kasville vahvan värin. Tiheän kasvutapansa vuoksi puistonurmikka sopii hyvin puistokasviksi. Leikattuna nurmimatto on tiivis, samettimainen. Puistonurmikka rajoittuu Etelä- ja Keski-Suomeen. Sen tavallisimmat löytöpaikat ovat kartanopuistot tai puistot yleensä, mutta laajemmin se ei ole pystynyt luontoomme levittymään.

Rohtopernaruoho (Sisymbrium officinale) on niin vanha kulttuurikasvi, ettei alkuperäisiä kasvupaikkoja juurikaan tiedetä. Sitä varmemmin se on sopeutunut ihmisen seuralaiseksi rakennusten seinustoille, aitojen tyvelle tai tievieriin. Nykyisestä esiintymisestä ei kuitenkaan voi suoraan päätellä, että laji olisi aina ollut rikkakasvi. Aikoinaan sillä on katsottu olleen runsaasti hyödyllisiä ominaisuuksia. Rohdoskäytössä sen on todettu auttavan rintakivuissa ja keripukissa. Keski-Euroopassa sitä on käytetty apteekkitavarana kurkkukipuihin ja käheyteen. Kasvin tuoreita lehtiä on käytetty salaattina ja niin käytettynä se varmaan on sopinut keripukin torjuntaankin. Kirpeistä siemenistä on valmistettu sinappia, joten varsin monipuolinen kulttuuriseuralainen rohtopernaruoho tosiaan on ollut.

Litulaukka (Alliaria petiolata) on myös vanha kulttuurikasvi, joka nykyisin on kaupunkien rikkaruoho, ei enää hyötykasvi. Se on alkuperäinen rantalehtojen laji, mutta vain lounaisimmassa Suomessa, siis Ahvenanmaalla ja muutamilla Turun saariston saarilla.

Kulttuuritulokaana litulaukalla on Manner-Suomessakin vankka jalansija, sillä se on ollut tärkeä rohdoskasvi puutarhoissa. Sen lehdistä on valmistettu ulostuslääkettä. Aasiassa tiedetään sitä käytetyn sinapin tapaan, mutta Suomessa tuskin tällaista käyttöä on ollut.

Puutarhoista laji on päässyt levittymään sopiville ravinteikkaille paikoille, joita kulttuuriympäristöstä löytyy runsaasti. Niinpä esimerkiksi Helsingissä litulaukka on helposti löydettävissä ja se kuuluu monen muunkin kaupungin vakiolajistoon.
Kasvit pysyvät koko lailla kiinteästi paikoilla, mihin ne on joskus tuotu tai mihin siemenet ovat varisseet, joten niiden esiintymisestä ja tulosta paikalle on tehtävissä luotettavia päätelmiä. Kartanoiden ja pappiloiden maille on kotiutunut myös eläimiä, mutta vapaammin liikkuvina niiden tuloa ja leviämistä on vaikeampi liittää mihinkään paikkaan.

Alkuun