KASVIT - elävää kulttuuriamme

TIEDON LÄHTEEKSI
Takaisin artikkeleihin

Pekka Elo ja Tommi Paalanen

Ihmisen suhde luontoon

Luonnonsuojelun ehkä hienoin määritelmä on kirjoitettu kirveellä, ei kynällä: ”Kun kävelen maillani hoitamassa tilaani, päätän minkä puun harvennan – silloin jätän luontoon kirveeni jäljen.” Se on Aldo Leopoldin esimerkki aikaisesta luonnon harmonian filosofiasta. Aldo Leopold ymmärsi määrittelynsä ongelmat. Hän pohti, mitä puita hän erityisesti suosi tai poisti. Aldo Leopold oli männyn suosija ja poisti koivuja – hänestä kotipaikalla oli koivuja yllin kyllin. Hän totesi, ”jos tilani olisi jossakin muualla, asia voisi olla päinvastoin, mutta tilani on täällä”. Hän löytää lisäperusteita muun muassa tikkojen pesistä ja huhtikuun tuulen huminasta, ja toteaa lopuksi pitävänsä kaikista puista, mutta olevansa mäntyihin rakastunut.

Aldo Leopold syntyi 1887 Iowassa, Yhdysvalloissa. Hän eli Wisconsinissa, missä ilmasto on hyvin samanlainen kuin Pohjoismaissa. Hänet nimitettiin 1940-luvulla YK:n luonnonsuojelualan neuvonantajaksi, mutta hän kuoli jo 1948 sammuttaessaan ruohikkopaloa. Aldo Leopold kirjaa kolmenlaisia arvoja, jotka liittyvät luontoon. Ensiksi hän puhuu luonnon perinnön arvoista, jotka kytkeytyvät osaltaan kulttuuriperintöömme. Toiseksi tulevat ravintoketjuun liittyvät arvot, jotka koskevat ekologista systeemiämme kokonaisuudessaan. Kolmanneksi hän puhuu reiluuteen liittyvistä arvoista. Aldo Leopoldin näkökulma lähtökohtanamme voimme ryhtyä kysymään millainen on henkinen suhteemme luontoon? Ja voimme edetä vielä pidemmälle kysymällä, millainen on oikea tapa suhtautua luontoon?

Tuomas Nevanlinna väittää eräässä kolumnissaan (HS, NYT 20/2002), että luonto ei voi olla mitään muuta kuin vierasta ja uhkaavaa. Syynä tähän on se, että puut eivät kykene ymmärtämään vitsejä, eivätkä filosofiaa. Niiden olemisen tapa on täysin ihmiselle erilaista. Luonto on siis ehdottomuudessaan pelottava. Nevanlinna kirjoittaa: ”jos puu on kaatuakseen, se vain kaatuu”. Sitä ei voi maanitella, eikä suostutella pysymään pystyssä. Nevanlinnan mukaan juuri tästä syystä puut ovat kauhistuttavampia kuin ihmiset. Nevanlinna osoittaa selkeästi, että hänen oma kauhunsa tekee puut kauhistuttaviksi. Aldo Leopold sanoi rakastavansa mäntyjä. Näyttää kovasti siltä, että suhteemme puihin on yksipuolinen. Ihminen itse on vastuussa siitä, miten hän puihin suhtautuu. Suhtautuminen luontoon on siis ihmisen toimintaa. Puut eivät kykene hyvään tai pahaan. Ihminen kykenee. Erilaiset suhtautumistavat luontoon eivät riipu erityisesti siitä, millainen luonto itse on. Ne ovat aina ihmisen oman järkeilyn ja arvottamisen tulosta. Perinteisesti etiikka on tarkastellut moraalia ja moraalista vastuuta suhteessa ihmiseen. Nykyaikaisessa etiikassa on tehty merkittäviä laajennuksia. Ihmisellä voi olla moraalista vastuuta myös luontoa kohtaan. Näin eläimillä, kasvillisuudella ja ekologisella järjestelmällä voi olla moraalisesti huomioitava asema. Ihminen voi tehdä väärin myös luontoa kohtaan. Tavallisimpia perusteluja tällaiselle näkemykselle ovat luonnon arvot. Tällöin puhutaan siitä, että luonnolla, tai sen osalla, on jokin arvo itsessään riippumatta ihmisen tekemästä määrittelystä. Tätä näkemystä kutsutaan luontokeskeiseksi ajatteluksi. Luontokeskeisen ajattelutavan tavoitteena on luonnon itseisarvoisen toiminnan turvaaminen. Kaikki eliölajit ovat samanarvoisia. Näin ollen ihminen on täysin samalla viivalla muiden eliölajien kanssa, eikä sillä ole mitään etuoikeuksia. Muiden eliölajien oikeudet luonnon resursseihin, esimerkiksi veteen ja ravintoon ovat täsmälleen samanarvoisia ihmisen oikeuksien kanssa. Omiessaan itselleen maapallon rajallisia resursseja ihminen tekee siis vakavaa vääryyttä muille eliölajeille. Luontokeskeinen ajattelu on luonnon säilymisen kannalta tehokkain mahdollinen ajattelutapa, mutta sen vaikeudet ovat varsin ilmeisiä. Jos muiden eliölajien intressit otettaisiin huomioon luontokeskeisen ajattelun vaatimalla tavalla, niin ihmisen nykyinen kehitys täytyisi pyyhkäistä pois. Nykyisen kaltaisia yhteiskuntia ei olisi mahdollista pitää yllä eettisesti kestävin perustein, jos luontokeskeinen ajattelu otettaisiin vakavasti. Luontokeskeinen ajattelu sisältää vahvoja ja perusteltuja argumentteja luonnon oikeuksista, joten sitä ei voi jättää huomiotta. Sen ideologia on kuitenkin sellaisenaan mahdoton toteutettavaksi, sillä nykyisen kaltaiset yhteiskunnat eivät katoa minnekään itsestään.

Luontokeskeinen ajattelu on kapinallinen vastavoima maailmassa vallitsevalle luontosuhteelle. Hyötyajattelu on lähes kaikkialla yleisin tapa suhtautua luontoon. Se kiinnittää luonnon arvon johonkin mitattavaan hyvään, kuten rahaan tai tavaroihin. Sen päämääränä on yhteiskunnan ja sen jäsenten mahdollisimman korkea hyvinvointi, jonka ehtona on tuotannon lisääminen ja luonnon yhä tehokkaampi hyväksikäyttäminen. Hyötyajattelussa ihmisellä katsotaan olevan kiistämätön ja rajaton oikeus käyttää luonnon resursseja haluamallaan tavalla. Hyötyajattelu on mahdollisimman kaukana luontokeskeisestä ajattelusta. Se ei ota huomioon edes eläinkunnan kehittyneimpiä edustajia, joiden henkiset kyvyt ovat lähellä ihmisen tasoa. Eettiseltä kannalta ajatellen hyötyajattelu on jäänyt kauaksi etiikan laajentamisen ideaaleista. Hyötyajattelu on karkean ihmiskeskeinen. Eikä ainoastaan ihmiskeskeinen, vaan lisäksi varsin sokea tulevaisuudelle. Se on nykyihmiskeskeinen ja palvelee pitkälti taloudellisen eliitin tarpeita.

Länsimaisen yhteiskunnan historiassa hyötyajattelun juuret ovat pitkälti juutalais-kristillisessä perinteessä ja uuden ajan alun individualistisessa ajattelussa. Juutalais-kristilliseen käsitykseen luonnosta liittyy hyvin voimakkaasti ajatus ihmisen ylemmyydestä siihen nähden. Ihminen on luotu jumalan kuvaksi ja luonto ihmisen tarpeita palvelemaan. Ihminen on luomakunnan hallitsija ja jumalan puutarhan tilanhoitaja. Ajattelua ohjaa vankasti juutalais-kristilliselle perinteelle leimallinen kaksinaisuus: silloin, kun luonto ja eläimet eivät ole ihmiselle hyödyksi, ovat ne välttämättä jotakin pahaa tai haitallista. Uuden ajan alun individualismi korosti ihmistä yksilönä, jolla on oikeus omistaa ja tavoitella omaa etuaan. Tämän asenteen yhdistyminen mekanistiseen ajatteluun takasi riemuvoiton hyötyajattelulle. Mekanistinen ajattelu näet alensi luonnon pelkästään välineen asemaan. Luonto oli ainoastaan materiaa, jota ihminen voi hyödyntää tavoittaakseen asettamansa päämäärät.

Hyötyajattelun suurin ongelma on sen uhka kääntyä omia päämääriään vastaan. Hyvinvoinnin saavuttamisen välineestä voi tulla vakava uhka hyvinvoinnille. Puhdas hyötyajattelu jää usein liian lyhytjänteiseksi, jotta ihmisen toiminnan vaikutusten arviointi olisi mahdollista tehdä luotettavasti. Jo paikalliset ekosysteemit ovat niin monimutkaisia, että niiden toiminta kokonaisuutena on mahdotonta hahmotettavaksi. Maailmanlaajuinen ekologinen järjestelmä on niin usean osatekijän summa, että ei ole edes teoreettista mahdollisuutta selvittää, miten ihmisen toiminta vaikuttaa siihen. Lisäksi poliittisen järjestelmän inertia eli jähmeys ja suurten taloudellisten vaikuttajien haluttomuus toimia estävät tehokkaasti luonnon tilan parantamisen. Usein toiminta nähdään tarpeelliseksi vasta kun tilanne on niin huono, että asioille ei juuri mitään voi. Hyvä esimerkki on kaupunki-ilman saastuminen useissa Euroopan kaupungeissa. Ilmanlaadusta huolestutaan erityisesti vasta silloin, kun astmaatikot ja pikkulapset ovat vaarassa kuolla. Autoilun ja teollisuuden päästöjen vähentäminen alkaa kiinnostaa vasta kun ilmaa ei voi enää kunnolla hengittää. Tämä on perin outoa, sillä hengittäminen lienee jokaiselle tärkeää.

Nykyisen länsimaisen luontosuhteen elementtejä lienevät selkeästi hyötyajattelun ja nautinnonhalun erilaiset muunnelmat. Tietynlaista luonnonsuojeluajattelua esiintyy tukemassa edellä mainittuja, sillä onhan esimerkiksi metsän rauhasta hankala nauttia, jos metsä on viimeiseen asti paljaaksi kaluttu.

Suomalaisessa yhteiskunnassa juuri metsä on nauttinut erityistä arvostusta. Suomalaiseen mentaliteettiin kuuluvaa luontosuhdetta voidaan tarkastella helposti metsäsuhteen avulla. Metsä on ollut lukuisille menneille sukupolville elinehto. Metsän antimet ovat olleet ravinnon ja suojan lähde. Mutta suomalaisessa perinteessä metsällä on paljon moninaisempi rooli kuin pelkkä hyödyn tuottaminen. Suomalainen myyttinen perinne liittyy oleellisesti metsään ja metsän asujaimistoon. Haltiat, menninkäiset ja muut mytologian olennot ovat oleellinen osa suomalaista metsäsuhdetta. Vaikka kaupungistuminen ja kaupunkilaistuminen ovat tehneet myös suomalaisista hyvin maallisia, niin useat ajattelevat edelleen metsää romanttisilla ja mystissävytteisillä kuvilla. Suomalainen luontomystiikka on kuitenkin kaukana taulukon mainitsemasta new-age -ajattelusta. Suomalaiseen luontomystiikkaan kuuluu eleetön, vakava ja kunnioittava suhde metsään. New-age puhuu energioista, auroista, kirkkaudesta, ja niin edelleen. Suomalainen metsäsuhde on jalat tiukasti maassa kiinni. Se ei ilmaise itseään kevyin käsittein.

Metsän arvot ovat toki sen kauneudessa maisemana. Kansallisromantiikan aikaan tämä oli esillä voimakkaasti. Suomalaisen perinnemaiseman voi sanoa muokkautuneen pitkälti kansallisromanttisen ajattelun myötä. Suomen jylhät maisemat yhdistettiin suomalaisen kansan luonteeseen. Havupuiden humina, laajat erämaat, koruttoman kaunis lappi. Karu, rehellinen ja luotettava. On sanottu, että suomalaiset pitävät metsää temppelinään. Eteläisemmästä Euroopasta saapuvat vieraat saattavat kiinnittää huomioita siihen, että monesti metsä on suomalaiselle se rauhan ja helpotuksen tyyssija, joka heille on kirkko tai katedraali. Tällainen suhde metsään ei ole suoranaisesti mystistä, eikä välttämättä nautinnonhaluun liittyvää. Se lähestyy enemmän uskonnollista kokemusta, jossa ihminen voi kadottaa itsensä johonkin itseään paljon suurempaan.

Eheään luontosuhteeseen kuuluu siis monenlaisia arvoja. Metsäekonomien näkökulma on aivan riittämätön luontosuhteen kokonaisuuden kuvaamiseen ja määrittelyyn. Hyvin monimutkainen tilanne kehkeytyy, kun otetaan mukaan luontosuhteen eettiset ulottuvuudet. Eettisesti ja käytännöllisesti hyvää luontosuhdetta muodostaessa lukuisien eri näkökulmien huomioon ottaminen on välttämätöntä. Tällöin voidaan puhua monenkeskisestä etiikasta. Tällainen lähestymistapa luontoon ottaa huomioon niin ihmisen kuin luonnonkin näkökulman. Luonnon monimuotoisuus, eläinten oikeudet ja ihmisen pyrkimykset ovat kaikki vakavasti otettavia asioita eettisen pohdiskelun edetessä. Sen ymmärtäminen, mikä merkitys luonnolla on ihmisille, on vaikea ja laaja tehtävä, mutta ilman sitä työtä ei ole mahdollista arvioida luonnon todellista arvoa. Jo pelkkien hyötynäkökulmien kartoittaminen on suunnattoman suuri urakka. Ja sen selvittäminen, miten ihmisen teot vaikuttavat luonnon järjestelmään ja sen kautta meidän omaan hyvinvointiimme, on vielä laajempi ja tärkeämpi työ. Ilmiselvää on, että yksisilmäisellä ja kapea-alaisella luontoasenteella voidaan saada aikaan kauheita seuraamuksia, joita edes pahimmat luonnon hyväksikäyttäjät eivät olisi toivoneet, jos olisivat tienneet mitä tekevät.

Humanistinen luontonäkökulma pyrkii osaltaan sellaiseen laaja-alaiseen ymmärtämiseen, joka ottaa huomioon luonnon merkityksen ihmiselle monipuolisista lähtökohdista. Luonto ei ole tärkeä ainoastaan hyödyn näkökulmasta. Luontoa tarkastellessa tulee ottaa huomioon myös esteettiset ja eettiset näkökulmat. Humanismi pyrkii ihmisen henkisten kykyjen kasvuun. Tällöin luonnon merkitys näyttäytyy ihmiselle tämän pyrkimyksen tukijana. Humanismi on jo nimensäkin puolesta ihmiskeskeinen ajattelutapa, mutta eettisen kasvun vaatimukset laajentavat hyvinkin sen alaa kiinnostavalla tavalla. Humanismi siis kasvaa ulos omasta kehyksestään ja pakottaa ihmiset laajentamaan ajattelutapaansa. Eettinen kasvu on yksi merkittävimpiä suuntia ihmisen henkisen kasvun eetoksessa. Uusin ja kehittynein etiikka edellyttää, että ihmiskeskeisyydestä luovutaan eettisessä tarkastelussa. Monenkeskisen etiikan vaatimukset sisällytettynä humanismin ajatteluperinteeseen vievät ihmistä kohti uudenlaista ja parempaa suhtautumista luontoon.

Kirjallisuutta:

Leopold 1949 A Sand County Almanac

Oksanen ja Rauhala-Hayes (toim.) 1997 Ympäristöfilosofia Pietarinen 1995

Ihminen ja luonto: neljä perusasennetta teoksessa Arvot, hyveet ja tieto, toim. Pekka Elo ja Hannu Simola.

Singer 1991 Oikeutta eläimille

Tammilehto 1997 Maailman tilan kootut selitykset

Vilkka 1998 Oikeutta luonnolle: ympäristöfilosofia, eläin ja yhteiskunta

Alkuun