KASVIT - elävää kulttuuriamme

TIEDON LÄHTEEKSI
Takaisin artikkeleihin

Satu Frondelius

Kartanoiden puistot ja puutarhat

Puistot ja puutarhat kartanomuseon osana

Saavuttaessa vierailulle kartanomuseoon huomio keskittyy usein rakennuksiin ja niiden sisustukseen. Unohtaa ei kuitenkaan sovi kartanoiden puistoja ja puutarhoja, jotka kertovat omaa tarinaansa menneisyydestä. Kartanomuseoissa rakennusten ympäristö, eli maisema, puisto, puutarhat ja pihat ovat olennainen osa kokonaisuutta. Rakennusten ja sisustusten ohella ne kertovat asianomaisen kohteen, yhteiskuntaluokan ja elämäntavan historiasta. Kartanoiden puutarhoissa yhdistyvät talous-, sosiaali-, kulttuuri-, taide- ja aatehistoria kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Kartanomuseoissa on mahdollista avata tämä kokonaisuus kävijöiden nähtäväksi ja luettavaksi.

Hyödyksi ja huviksi

Puutarhanhoito on Suomessa liittynyt keskiajalta lähtien kiinteästi linnojen ja kartanoiden talouteen. Puutarhojen tuotteilla oli tärkeä osa kartanoiden ruokataloudessa pyrittäessä mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Puutarhoissa kasvatetut juurekset, vihannekset, marjat ja hedelmät päätyivät kartanon ruokapöytään ja mahdollinen ylijäämä saatettiin myydä tai vaihtaa toisiin tuotteisiin. Puutarhoissa kasvatettiin myös yrttejä ruuan mausteeksi sekä lääkkeeksi.

Hyötypuutarhanhoito säilyi merkittävänä osana kartanoiden taloutta myöhemminkin. Kartanoissa, varsinkin niistä suurimmissa on meidän aikoihimme asti ollut laajamittaista kaupallista toimintaa harjoittavia puutarhoja kasvihuoneineen. Kartano kokonaisuudessaan oli suuri tuotantokeskus ja parhaimmillaan kymmenien ihmisten työpaikka. Tässä kokonaisuudessa herrasväen asuttama päärakennus puistoineen oli vain pieni osa kokonaisuutta, eräänlainen kuorrutus kakun päällä, vaikka se kartanoympäristöjä miettiessämme usein tuleekin ensimmäisenä mieleen.

Jo varhaisessa vaiheessa huomattiin että puutarhoista oli saatavissa muutakin iloa kuin vain ruokaa pöytään ja rohtoa haavoille. Keskiajankaan ihmisiltä ei jäänyt huomaamatta että monien yrttien kukat olivat kauniita ja hyväntuoksuisia. Puutarhoissa viihdyttiin myös aikaa viettämässä. Tämä koski tietenkin vain säätyläisiä, joilla oli käytettävissään vapaa-aikaa. Renessanssi- ja barokkiaikana 1500- ja 1600-luvuilla alettiin suurimpien linnojen ja kartanoiden puutarhoihin säännöllisten kortteleiden keskelle rakentaa jopa huvimajoja. 1700-luvulla huvimajat levisivät kartanoihin laajemminkin ja myös esimerkiksi kaupunkitalojen pihapuutarhoihin. Huvimaja tarjosi kesäaikaan kartanon väelle lisähuoneen, jossa saatettiin viettää pitkiäkin aikoja esimerkiksi lukien ja käsitöitä tehden. Aikojen kuluessa puutarha-alueita laajennettiin, ja lopulta ei enää pysytty puutarha-aidan sisällä, vaan kartanon rakennusten ympäristöä kokonaisuudessaan alettiin kaunistaa esimerkiksi puu- ja kukkaistutuksin. Huomio kiinnitettiin kartanon teiden, pihojen ja rakennusten muodostamiin suurempiin kokonaisuuksiin, ja pyrittiin niiden symmetrisellä järjestelyllä luomaan harmonisia vaikutelmia. Suurimmissa ja aikaansa seuraavissa kartanoissa Suomessa tämä suuntaus alkoi näkyä jo 1600-luvulla, yleisemmäksi se tuli 1700-luvulla.

Puiston ja koristepuutarhojen perustaminen vaati kartanolta taloudellista ylijäämää. Kun kartanon talous oli kunnossa, oli mahdollista sijoittaa varoja ja työvoimaa puistojen rakentamiseen ja ylläpitoon. Toiminta vaati runsaasti resursseja, muttei kuitenkaan taloudellisessa mielessä tuottanut mitään. Kaunis ympäristö oli kartanolle ylpeydenaihe ja jopa eräänlainen statussymboli, osoitus omistajan valistuneisuudesta ja varakkuudesta. Sääty-yhteiskunnassa elettäessä puistonkin voi nähdä olleen säätyjä erottava tekijä. 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien päärakennuksia ei enää vanhaan tapaan tehty aivan lähelle kartanon karjapihoja ja maataloustoimintaa, vaan väliin jätettiin tilaa niin että herrasväen asuttamat rakennukset saatettiin ympäröidä suojaavalla puistolla. Kartanon työntekijöillä, esimerkiksi torppareilla oli asiaa puistoon vain silloin kuin he tekivät siellä kunnostus- tai hoitotöitä tai muita askareita joiden suorittamiseksi vaikkapa puiston ranta-alueilla oleskelu oli välttämätöntä. Tilanne tietenkin vaihteli aikojen ja kartanonomistajien myötä. Englantilaisten puistojen tultua muodikkaiksi 1700-luvun lopulla herätti niiden perustamisen vaatima taloudellinen panostus ihmetystä, olihan kyseessä suurien alueiden muokkaus pelkästään huvitarkoituksiin. Parhaimmillaan englantilainen maisemapuisto vaati laajoja maa-alueita, maaston voimaperäistäkin muokkausta ja esimerkiksi erilaisten puistopaviljonkien rakentamista joskus hyvinkin kauaksi päärakennuksesta. Tämä vaati runsaasti työvoimaa ja onnistui Suomessa pääosin torpparilaitoksen ansiosta. Puistojen rakentamista pitivät monet säätyläisetkin vain oivallisena tapana tuhlata omaisuutta ja varmasti se on herättänyt ihmetystä myös puistoissa työskennelleiden torppareiden keskuudessa.

Kartanoiden puutarhoista levisi ideoita ja uutuuksia siellä työskennelleiden kautta laajemmallekin. Yleensä tämä koski lähinnä hyötypuutarhan hoitoa ja uusia kasvilajikkeita, mutta saattoivatpa kartanoiden komeat kukkapenkit innostaa kukkamaiden perustamiseen myös pienemmissä taloissa. Kartanoiden ohella myös pappilat olivat tärkeässä asemassa puutarhatietouden levittämisessä. Laajojen kartanopuistojen olemassaolon ja säilymisen edellytyksenä oli useimmiten torppareiden työ. Puutarhojen hoito oli käsityötä ja laajojen alueiden kunnossapitoon vaadittiin paljon työntekijöitä. Vanhojen aateliskartanoiden köyhtyessä 1800-luvun lopulla ja torpparilaitoksen lopettamisen jälkeen 1900-luvun alussa jätettiin usein ensimmäisenä kartanoiden puistojen hoito vähemmälle huomiolle. Hoidon puutteessa laajat puistot alkoivat nopeasti palautua luonnontilaan reunoilta alkaen, niin että lopulta hoidetuksi jäi vain rakennusten välitön ympäristö.

Aatteellisia ja taiteellisia pyrkimyksiä

Kun puutarhoja ja puistoja alettiin perustaa kartanoihin koristeellisuuden ja huvin tähden, vaikuttivat niiden ulkonäköön heti muutkin kuin puhtaasti hyötynäkökohdat. Puistoissa alettiin rakennusten tapaan toteuttaa myös taiteellisia pyrkimyksiä, ja niissäkin tyylit vaihtelivat. Keski- ja renessanssiajalle olivat tyypillisiä vielä aitojen ympäröimät suljetut puutarhat, joissa kasvit jakautuivat säännöllisiin käytävien rajaamiin kortteleihin. Tämä perusmalli säilyi hyötypuutarhoissa hyvin pitkään sen jälkeen kun puistoja oli jo alettu suunnitella ja rakentaa eri periaatteiden mukaisesti. Barokkiajalla 1600-luvulla maisemasuunnittelu alkoi ulottua puutarhan muurien ulkopuolelle ja vallalla oli ranskalaisen tyyli tiukan geometrisine muotoineen. Luonto alistettiin mittatikulla haluttuun malliin ja esimerkiksi pensaat leikattiin vaikkapa palloiksi ja kartioiksi. Tämä tyyli ei Suomessa ehtinyt suuressa mittakaavassa juurikaan näkyä, päinvastoin kuin esimerkiksi Ruotsissa jonne 1600-luvulla rakennettiin useita barokkilinnoja puutarhoineen.

Eräänlaisena vastareaktiona ranskalaiselle puutarhalle oli niin kutsuttu englantilainen puutarhatyyli, joka alkoi tulla vallalle Englannissa 1700-luvun alkupuolella ja levisi sitten eri puolille Eurooppaa. Ruotsin ja Suomen se saavutti 1700-luvun lopulla. Englantilaiselle puistolle on tyypillistä näennäinen luonnonmukaisuus, vaikkakin se oli aina hyvin tarkasti harkittua ja suunniteltua. Suunnittelussa pyrittiin irti säännöllistä geometrisistä muodoista kohti vapaamuotoisuutta. Suorat käytävät muuttuivat kaartuviksi ja puut ja pensaat saivat kasvaa luonnolliseen muotoonsa. Puistoihin kaivettiin lampia jollei sellaisia ennestään ollut, ja rakennettiin majoja ja temppeleitä. Englantilaiset puistot olivat parhaimmillaan hyvin suuria ja ne sulautuivat reunoiltaan ympäröivään maaseutuun.

1800-luvun kuluessa maisemapuisto sai uusia piirteitä ja vuosisadan jälkipuoliskon puistoja kutsutaan joskus saksalaistyylisiksi. Tuolloin maisemapuistoihin alettiin lisätä entistä runsaammin kukkaistutuksia usein suurina mattomaisina niin kutsuttuina tapettiryhminä, joissa oli koristeena jopa palmuja ja mehikasveja. 1900-luvun alussa vallalle tuli puolestaan niin kutsuttu arkkitehtoninen tyyli, jossa jälleen palattiin suoriin linjoihin ja geometriaan. Tuolloin puutarha käsitettiin aiempaa enemmän rakennuksen jatkeeksi, ulkona oleviksi huoneiksi.

Puutarhoihin ja puistoihin löivät aina vahvasti leimansa kunkin ajan aatteelliset virtaukset. Esimerkkinä tästä voidaan mainita vaikkapa toisaalta 1700-luvun hyödyn aikakauden puutarhat ja toisaalta 1800-luvun alussa vallalle tulleet romanttiset maisemapuutarhat. Hyödyn aikakauden puutarhoille on tyypillistä painottuminen hyötykasvien viljelyyn ja erilaisiin kasvikokeiluihin. Luonnontieteet olivat 1700-luvulla nouseva tieteenala, ja järkeä ja valistusta korostaneella aikakaudella katsottiin tarpeelliseksi testata erilaisten kasvien sopeutumista vaikkapa Suomessa viljeltäviksi. Monet näistä kokeiluista tuntuvat nykytietämyksen valossa melkoisilta uhkayrityksiltä, esimerkkinä mainittakoon useat kokeilut mulperipuun kasvatuksesta. Mulperi on silkkiäistoukkien ruokaa ja perimmäisenä tarkoituksena oli tietenkin saada silkkiä omasta maasta, jottei olisi tarvinnut ostaa ulkomailta kallista tavaraa. Nämä kokeilut samoin kuin monet muut epäonnistuivat, mutta niiden avulla kasvoi kuitenkin koko ajan tietämys siitä miten erilaiset kasvit Suomessa menestyvät.

1800-luvun alussa vallitseva aatesuunta oli romantiikka, jota puolestaan heijastivat mainiosti vapaamuotoisiksi rakennetut englantilaistyyliset maisemapuistot. Puistoihin pyrittiin tieten tahtoen saamaan tunnelmaltaan erilaisia kohtia, esimerkiksi auringonpaisteisia lempeitä niittymaisemia ja toisaalta hieman synkkiä metsiköitä joihin saattoi vielä kätkeytyä erakon maja. Oletuksena oli että myös puistossa vaeltava kulkija eri kohdissa virittäytyy erilaisiin tunnelmiin, milloin romanttiseen haaveiluun, milloin suorastaan pelkoon! Nämä pyrkimykset vietiin pisimmälle Keski-Euroopan suurissa maisemapuistoissa, mutta myös Suomessa oli vastaavia tavoitteita puistoja rakennettaessa. Joskus maisemapuisto haluttiin melkein väkisin saada aikaan pienellekin maa-alueelle, jolloin tuloksena saattoi olla puisto, jossa villisti kiemurtelevat polut veivät muutaman askeleen välein uuteen ”tunnelmaan”. Hyötynäkökannat olivat periaatteessa kaukana näistä romanttisista puistoista, mutta usein saattoi kyllä jokin vaikkapa antiikin temppeliä tai kiinalaista pagodia esittävä rakennus palvella aivan käytännöllistä tarkoitusta esimerkiksi kylpyhuoneena tai käymälänä.

Tässä esitetty lyhyt katsaus antaa tietenkin kuvan vain puutarhahistorian päälinjoista, joihin on olemassa useita eri variaatioita muun muassa eri maissa. Tyyli-ihanteiden käytännön toteuttaminen oli aina eri asia kuin teoria ja se riippui paljolti kartanoiden omistajien innostuksesta, tietämyksestä ja resursseista sekä puistoalueen tarjoamista mahdollisuuksista ja rajoituksista. Puistojen suunnittelijat olivat joissakin tapauksissa erityisesti asiaan erikoistuneita ja kouluttautuneita henkilöitä. 1800-luvun lopulle asti nämä olivat Suomessa yleensä ulkomaalaisia, koska alan koulutusta ei Suomessa ollut. Ulkomaalaisiin suunnittelijoihin ja puutarhureihin oli varaa kuitenkin vain kaikkein rikkaimmilla kartanonomistajilla. Usein puistot ja puutarhat suunnitteli kartanon isäntäväki itse. Puistosuunnittelun taustalla oli tällöin isännän tai emännän henkilökohtainen kiinnostus aiheeseen, matkat ulkomaille sekä kirjallisuuden ja tuttavapiirin kautta saadut vaikutteet. Käytännön toteutuksessa apuna olivat puutarhurit, jotka olivat kartanoissa yleensä hyvin arvostettuja työntekijöitä. He saattoivat saada puutarhan kupeesta oman talonkin ja viihtyivät kartanoissa usein pitkään. Esimerkiksi Louhisaaren kartanossa Askaisissa eräs puutarhureista toimi talon palveluksessa 41 vuotta.

Luonnonvoimien armoilla

Puistojen ja puutarhojen tutkimuksen ja hoidon ongelmana on se, että ne ovat parhaimmillaan olleet olemassa satoja vuosia ja kokeneet historiansa aikana monia muutoksia omistajien, tyylien ja hoidon määrän vaihdellessa. Hoidetussakin puistossa tapahtuu koko ajan muutoksia kasvien kasvaessa ja kuollessa ja vuodenaikojen vaihtuessa. Osittain tähänhän niiden viehätys perustuukin. Hoitamaton puisto häviää maisemasta luonnonvoimien johdosta paljon nopeammin kuin hoitamatta jäänyt vanha rakennus. Kasvit eivät lopeta kasvamista eivätkä vuodenajat vaihtumista vaikka kartano jäisi vaille asukkaita tai hoitoa. Kasvillisuus valtaa alaa ja villiintyy yllättävän nopeasti, esimerkiksi hiekkakäytävät voivat kasvaa umpeen jo kesässä tai kahdessa. Puistoissa on myös saatettu tehdä hyvin perustavaa laatua olevia muutostöitä niiden historian aikana, jolloin jokin aikaisempi vaihe on hävinnyt jälkiä jättämättä. Eikä puistojen ja puutarhojen kohdalla useinkaan ole säilynyt kuva- tai muuta lähdemateriaalia niiden historiasta, sikäli kuin sellaista on koskaan ollut olemassa.

Parhaimmissa tapauksissa lähdemateriaalia on, ja maastoa tutkimalla saattaa kasvillisuuden alta löytyä aikaisempia rakenteita, esimerkiksi terassointeja, muureja, lampien ja rakennusten paikkoja. Hiekkakäytävätkin ovat löydettävissä ruohikon alta yllättävän pitkään. Puutarha-arkeologian avulla on ulkomailla löydetty jäänteitä jopa antiikinkin aikaisista puutarhoista. Kun tietoa on, ja suunnitelmissa on puutarhan tai puiston palauttaminen alkuperäiseen asuunsa, niin ongelmaksi muodostuu usein se mikä lopulta on ”alkuperäinen” asu. Tai mikä useammista eriaikaisista vaiheista valitaan restaurointityön pohjaksi. Vanhempia aikatasoja tavoiteltaessa voidaan joutua turvautumaan kompromisseihin kun aivan kaikista asioista ei tietoja ole säilynyt ja esimerkiksi vanhoja kasvilajeja ei ole enää saatavissa.

Vanhasta kartanopuistosta huolehtiminen ei suinkaan lopu vielä siihen että se kunnostetaan valitun aikatason ja tilanteen mukaiseksi. Todellinen työ alkaa vasta siitä. On ensiarvoisen tärkeää, että puistolle laaditaan kunnostuksen jälkeen hoitosuunnitelma, jota myös noudatetaan. Hoidon pitää olla säännöllistä ja ammattitaitoista ja se pitää turvata pitkälle ajalle, jotta tehdyt kunnostukset säilyvät toivotulla tavalla. Esimerkiksi kartanoihin oleellisesti kuuluneiden hyötypuutarhojen ja yrttimaiden hoito vaatii hyvin paljon työtä, ja jos tarvittavan henkilökunnan palkkaamiseen ei ole resursseja ei myöskään hyötypuutarhan perustaminen ole mielekästä.

Kartanomuseoiden puistoista ja puutarhoista

Seuraavassa esittelen hieman tarkemmin kolmen Museoviraston kartanomuseon puistoa ja niiden taustoja. Kyseessä ovat Alikartano Mäntsälässä, Louhisaari Askaisissa ja Urajärvi Asikkalassa. Nämä kohteet edustavat eriaikaisia ja erilaisia lähestymistapoja puiston perustamiseen ja hoitoon. Kaikilla kolmella on takanaan pitkä historia, jonka aikana puutarhanhoitoakin on harjoitettu jatkuvasti. Kuitenkin kunkin puutarhassa ja puistossa voidaan erottaa eräänlainen ”loistokausi”, jolloin puutarhat ovat olleet laajimmillaan tai niiden kehittämiseen ja hoitoon on kohdistettu erityisen intensiivisesti huomiota. Nämä ajanjaksot osuvat kohteissa eri aikoihin, Alikartanossa 1700-luvulle ja 1700 -1800-lukujen taitteeseen, Louhisaaressa 1800-luvulle ja Urajärvellä 1900-luvun alkuun. Huomionarvoista on miten näissä kartanoissa kuten useasti muuallakin loistokaudet ja uudistukset liittyvät muutamiin voimakkaisiin persoonallisuuksiin. Puistojen kunnostamiseen ja hoitoon sekä niiden merkitykseen osana kartanomuseota on Museoviraston museoissa panostettu erityisesti 1990-luvulla. 1990-luvun alusta lähtien museoissa on tehty selvityksiä ja tutkimuksia puistojen historiasta sekä kunnostus- ja hoitosuunnitelmia. Puistojen historia on myös entistä enemmän otettu osaksi kartanoista jaettavaa tietoa. Pisimmälle kunnostussuunnitelmien toteutuksessa on päästy Urajärvellä. Erityisen ongelman kartanomuseoiden puistojen kohdalla muodostaa asiantuntevan hoidon järjestäminen ja sen jatkumisen turvaaminen pitkällä aikavälillä. Puiston hoidossa vuodessa tai parissa päästään vasta alkuun.

Alikartano Mäntsälässä

Mäntsälän Alikartanon tunnettu historia ulottuu 1600-luvulle, mutta mielenkiintoisin vaihe kartanon historiassa alkaa 1700-luvun alusta jolloin kartanon omistajaksi tuli Nordenberg-suku (sittemmin aateloituna Nordenskiöld). Suvussa ja myös Alikartanon omistajissa oli useita eri alojen tiedemiehiä tai tieteestä kiinnostuneita henkilöitä. Puutarhanhoidon kannalta erityisen merkittävä oli kartanoa 1730-luvulta lähtien isännöinyt Carl Fredrik Nordenberg-Nordenskiöld. Hän oli todellinen aikansa eli Hyödyn aikakauden lapsi, joka omassa puutarhassaan kasvatti lukuisia hyötykasveja ja teki kokeiluja uusilla lajikkeilla. Kartanon maille perustettiin jo 1730-luvulla omenatarha, jossa Carl Fredrik Nordenberg teki menestyksekkäitä oksastuskokeiluja. 1730-luvulla perustetussa puutarhassa kasvoi tuttujen lajien lantun, punajuuren, porkkanan, sipulin ja kaalin ohella mm. basilika, fenkoli, meirami, salvia, purjo, tupakka, salaatti, sitruunamelissa, timjami, kaalirapi, sinikaali, neilikka, parsa, maa-artisokka ja salkopapu. Carl Fredrik viljeli myös perunaa ensimmäisenä Itä-Uudellamaalla. Ensimmäistä kertaa perunanistutus mainitaan vuonna 1747. Uutuutta myös levitettiin ympäristöön muille tiloille.

Vuonna 1751 Turun Akatemian professori Pehr Kalm antoi Carl Fredrik Nordenbergille kokeiltavaksi Amerikasta tuomiaan siemeniä. Tämä kirjoitti selostuksen kasvien menestymisestä ja selviytymisestä. Vaikkeivät Amerikan tuomiset Suomen oloissa juuri menestyneetkään, antaa kokeilu säilyneine dokumentteineen mielenkiintoisen kuvan tuon ajan innokkaista yrityksistä lisätä tietoa ympäröivästä maailmasta.

Carl Fredrik Nordenbergin perillisten toimesta viljelykokeiluja jatkettiin, muun muassa hänen poikansa Adolf Gustaf Nordenskiöld kokeili vuoroviljelyä ja 1800-luvun alussa kartanoon perustettiin uusi suuri hedelmätarha. Alikartanossa puutarhan loistokausi keskittyy selkeästi hyötypuutarhaan ja sen hoitoon ja kehittämiseen. Sellaisenaan se on ollut oman aikansa malliesimerkki. Alikartanon puutarha- ja puistoalueista on tehty 1990-luvulla kasvillisuus- ja historiaselvitykset sekä hoitosuunnitelma, johon sisältyy ryyti- ja kasvimaiden palautus entisille paikoilleen. Sen toteuttamiseen ei kuitenkaan vielä ole ollut taloudellisia edellytyksiä. Erinomainen esimerkki 1700-luvun tyylisestä ryytimaasta on kuitenkin löydettävissä Museoviraston toisesta kartanosta eli Piikkiössä sijaitsevasta Pukkilasta. Sinne perustettiin vanhan mallin mukainen ryytimaa jo 1970-luvulla ja se on edustava käyntikohde 1700-luvun kasvimaista kiinnostuneille.

Louhisaari Askaisissa

Kolmesta esimerkkikartanosta pisimmän historian omaa Askaisten Louhisaari. Jo keskiajalta lähtien se on ollut yksi Suomen ylhäisaatelin suurkartanoista. Oltuaan vuosisatoja Fleming-suvun omistuksessa se siirtyi sittemmin Mannerheimien yhtä maineikkaalle suvulle. Kartanon 1600-luvulla rakennettu miespiha kivirakennuksineen on yksi harvoista tuon ajan esimerkeistä maassamme. Louhisaaressa on jo Flemingien aikana ollut puutarha ja siitä on myös kirjallisia tietoja eri lähteistä. Kuitenkin puiston osalta loistokautena voi pitää 1800-luvun alkupuoliskoa, jolloin ensimmäiset Mannerheim-sukuiset kartanon omistajat Carl Erik ja Wendla Sofia Mannerheim muokkasivat muutamassa vuosikymmenessä kartanon puistoalueet uuteen uskoon ajan muodin mukaisesti. Muutostyö oli niin laaja ja perusteellinen ettei aikaisemmista vaiheista jäänyt juurikaan merkkejä maastoon. Muun muassa koko kartanon karjapiha siirrettiin kauemmas herrasväen asuttamista rakennuksista, ja näin puistoalue saatiin levittäytymään joka puolelle päärakennuksen ympärille. Pääosin Wendla Sofia Mannerheimin henkilökohtaisen innostuksen ja työhön paneutumisen ansiosta kartanon ympärille tehtiin laaja englantilainen maisemapuisto paviljonkeineen. Erityisen kuuluisaksi kartano tuli 1800-luvulla pitkistä puukujanteistaan, ja ulottuipa kartanon emännän istutusinnostus aina Askeisten kirkkomaalle asti. Carl Erik Mannerheim oli kiinnostunut kartanon hyötypuutarhojen kehittämisestä, hän esimerkiksi kokeili kasvihuoneissa sitrushedelmien kasvatusta. Mannerheimit olivat paitsi aatelia niin myös hyvin merkittävissä hallinnollisissa viroissa Suomen autonomisessa suuriruhtinaskunnassa. Tältä pohjalta voi ajatella että komealla kartanolla puistoineen oli myös edustusmerkitys. Sen voi nähdä statussymbolina, hienona taustana julkiselle elämälle. Muodinmukainen, edustava kartanopuisto on ollut olennainen osa tätä taustaa. Louhisaaren osalta tiedämme kuitenkin että puiston rakentamisen päävaikuttimena on ollut omistajien henkilökohtainen kiinnostus puutarhanhoitoon ja –suunnitteluun. Louhisaari oli kaukana uudesta pääkaupungista Helsingistä eikä sen käyttö edustustarkoituksiin liene ollut kovinkaan yleistä.

1800-luvun kuluessa kartanon puiston ylläpidosta näyttää tulleen vähitellen enemmänkin sukuvelvoite ja -rasite kuin omistajien henkilökohtaisen kiinnostuksen kohde. Valtaisa puisto vaati paljon työtä ja varoja, ja ilmeisesti melko pian Carl Erik ja Wendla Sofia Mannerheimin kuoltua puiston laita-alueiden hoitoa alettiin vähentää. Vielä 1870-luvulla kartanoon tilattiin puutarhasuunnitelma, joka myös suurelta osin toteutettiin. Suunnitelmassa pitäydyttiin pääosin jo olemassa olleisiin ratkaisuihin, niitä vain muodistettiin esimerkiksi ajanmukaisin kukkaistutuksin. Tämäkin suunnitelma oli kuitenkin tehty huomattavasti pienemmälle alueelle kuin mitä puisto laajimmillaan oli ollut.

Kartano siirtyi pois Mannerheimeilta 1900-luvun alussa. 1960-luvulla se muutettiin museoksi. Kartanon puistoa varten on vuosien varrella tehty useampiakin hoito- ja kunnostussuunnitelmia, joita on vaihtelevalla menestyksellä toteutettu. 1990-luvulla on tehty kasvi-inventointi sekä tarkempia tutkimuksia puiston historiasta. Kartanon puistoalue muodostaa vanhoine puineen edelleen arvokkaan ympäristön vanhoille rakennuksille, ja rannan puoleisella alueella voi tavoittaa aidon englantilaisen maisemapuiston tunnelman. Louhisaaressakin pitkäjännitteisen hoidon järjestäminen on kynnyskysymys, joka on toistaiseksi estänyt laajamittaisemmat puiston ennallistustyöt. Nykyisellään puisto on ehkä hieman karu verrattuna siihen mitä se voisi olla. Louhisaaressa ongelman ennallistamisessa muodostaa myös ennallistettavan aikatason valinta. Miltään ajanjaksolta kun ei ole olemassa aivan aukotonta lähdemateriaalia puiston rakenteen ja ulkonäön suhteen. Toisaalta vuosikymmeniä kestäneen museotoiminnan aikana on jo tehty ratkaisuja, jotka osaltaan vaikuttavat mahdollisiin tuleviin puistotöihin, eivätkä kaikki aikaisemmat puistoalueet edes kuulu Museovirastolle.

Urajärvi Asikkalassa

Urajärven kartanomuseon puisto on tässä käsitellyistä puistoista nuorin. Sen pääosat on luotu suhteellisen lyhyen ajan kuluessa kahden vahvan persoonallisuuden, sisarusten Lilly ja Hugo von Heidemanin ajatusten pohjalta. Jo ennen 1900-luvun alkua Urajärven kartanossa on toki ollut jonkinlainen puisto päärakennuksen vieressä sekä hyötypuutarhat, mutta ne eivät liene mitenkään eronneet muiden pienten tai keskisuurten maalaiskartanoiden vastaavista. Vasta viimeiset von Heideman –sukuiset omistajat Lilly ja Hugo loivat kartanosta ympäristöineen erikois- ja ainutlaatuisen muistomerkin omille ihanteilleen ja ajatusmaailmalleen.

Kartanoalueen kupeeseen tehtiin puiston laajennusosa 1900-luvun alussa ja myös jo olemassa olleessa puistossa tehtiin rakennus- ja muutostöitä. Taloudellisesti tämän mahdollisti 1890-luvulla velipuolelta saatu merkittävä perintö. Perinnön saatuaan sisarukset tekivät pitkiä ulkomaanmatkoja tutustuen niillä kulttuuri- ja luonnonnähtävyyksiin. Näiltä matkoilta he saivat ideoita oman kartanonsa puiston suunnitteluun. Musiikki ja runous olivat sisaruksille läheisiä ja niistäkin saatuja vaikutteita voi löytää Urajärven puistosta. Wagnerin ollessa sisarusten lempisäveltäjä ei ole yllättävää että näköalapaikan nimi on Valhalla ja rantaan tehtiin Liljojen saari keinotekoisine joutsenineen. Saaren äärelle Lilly ja Hugo järjestivät sukulaisten ja ystävien kanssa kuvaelman Wagnerin Lohengrin-oopperasta.

Matkojensa sekä runouden ja musiikin innoittamina Lilly ja Hugo von Heideman sommittelivat Urajärvelle puiston sentimentaalis-runollista luonnonihailua varten. Puiston eri kohtien oli tarkoitus luoda erilaisia tunnelmia, ja polun mutkan takaa kulkija saattoi yllättäen kohdata vaikkapa keraamisen ketun lintua vaanimassa tai pieniä tonttuja puuhissaan. Sisarukset toivat nimittäin matkoiltaan lukuisia veistoksia puiston koristukseksi. Tyyliltään puistoa voi pitää englantilaisen maisemapuiston saksalaisena sovellutuksena. Puistoa rakentamassa tai suunnittelemassa ei ollut alan ammattilaisia, vaan sisarusten keräämät ideat toteutettiin heidän johdollaan torppareiden työnä. Hyötypuutarhan kehittäminen ei sisaruksia näytä juurikaan kiinnostaneen, ja puistonsa he loivat pääosin yksityiseksi paratiisikseen, ei niinkään hienoksi taustaksi omistuksilleen. Lilly ja Hugo von Heideman valokuvasivat ja kuvauttivat puistoaan ja elämää kartanolla ajan oloihin nähden runsaasti, mikä on ollut arvokas apu kun puistoa on viime vuosikymmenen aikana mahdollisuuksien mukaan palautettu von Heidemanien aikaiseen asuun. Lilly ja Hugo von Heidemanin testamentin mukaisesti Urajärvi säilytettiin museona heidän kuolemansa jälkeen. Yleisölle kartano avautui vuonna 1928. Vuosikymmenien varrella museotoiminta keskittyi päärakennukseen ja sen välittömään ympäristöön, ja puisto jäi vähälle huomiolle. Tästä oli seurauksena rakenteiden rappeutumista ja maisemien umpeen kasvamista. Kartanon puisto kunnostettiin 1990-luvun kuluessa. Tuolloin puistossa mm. avattiin järvinäköala Valhallan mäeltä metsää raivaamalla, ruopattiin esiin pikku koristesaaria, raivattiin esiin vanhat levähdyspaikat, tehtiin kaarisiltoja, aitoja ja puutarhakalusteita vanhojen mallien mukaan, sekä palautettiin kukkaistutuksia entiseen loistoonsa ja laajuuteensa. Olennaista on se, että puistolle laadittiin hoitosuunnitelma, jota sittemmin on myös säännöllisesti noudatettu. Vaikutelma ei suinkaan vielä restaurointitöiden jälkeenkään ole aivan sama kuin von Heidemanien aikana. Syynä on muun muassa se, että aiemmat laidunalueet kasvavat nykyään komeaa metsää, eivätkä näkymät näin ollen ole yhtä avaria kuin aikoinaan. Käytännön syistä ei puiston laita-alueita ole enää mahdollista hoitaa niin voimakkaasti kuin von Heidemanien aikana, esimerkiksi aiemmat kivillä reunustetut hiekkapolut ovat saaneet sammaloitua ja ruohottua. Turvallisuussyistä puistossa majailleita eläin- ja tonttuveistoksia on jouduttu vähentämään.

Nykyisessä kunnossaankin Urajärven puisto antaa kävijälle käsityksen Lilly ja Hugo von Heidemanin aikaisesta tilanteesta. Ajan kulun myötä ja metsän vallattua puiston laidat vaikutelma on sadunomaisempi kuin Lilly ja Hugo ehkä osasivat kuvitellakaan. Kenties rantarinteessä lymyilevä raunioportti ja kukkaniityn keskellä, kuusikon reunassa yllättäen kohoava klassinen hautamuistomerkki, puhumattakaan kesäyössä mystisen valkeana hohtavasta Valhallan pylväiköstä ovat juuri nyt sellaisia kuin von Heidemanit haaveilivatkin niiden olevan?

Näiden esimerkkien avulla on ollut tarkoitus valottaa hieman sitä, mitä kaikkea vanhoista kartanopuistoista on löydettävissä säilyneiden rakenteiden ja tutkimustiedon avulla. Koululais- ja opiskelijaryhmien kannattaisikin kartanomuseoihin tutustuessaan varata tarpeeksi aikaa myös rakennusten ympäristöjen tutkimiseen. Kohteen taustoihin tutustuminen etukäteen antaa paikan päällä mahdollisuuden tehdä havaintoja olennaisista asioista, vaikkapa tietyn tyyppisen puiston tunnusmerkeistä (taustatyön pohjana voi käyttää esimerkiksi inventointioppaita, ks. tarkemmin Seija Linnanmäen artikkelia toisaalla tässä kirjassa). Puisto on toki sellaisenaankin aina viehättävä käyntikohde, oli se sitten vanha tai uusi. Puiston vehreys ja kukkaloisto miellyttävät silmää ja muitakin aisteja, mutta parhaimmillaan voi puistossa käynnin saada myös täydentämään kartanosta saatavaa historian oppituntia.

Kirjallisuutta:

Alikartano ja Frugård Opas 1998 . Museovirasto. Helsinki.

Hortus Fennicus - Suomen puutarhataide 2001. Viherympäristöliitto ry & Puutarhataiteen seura. Helsinki.

(Artikkelit Alikartanosta, Louhisaaresta ja Urajärvestä.)Louhisaaren opaskirja 1998. Museovirasto. Helsinki.

Näköaloja Urajärven kartanomuseoon 1997. Toim. Marja Ivars. Museovirasto. Helsinki.

Pukkilan kartano- ja ajokalumuseo. Opas 1997 . Museovirasto. Helsinki. Sinisalo 1997 Puutarhataiteen historian perusteet. Toim. Maunu Häyrynen. Helsinki.

Alkuun