TIEDON LÄHTEEKSI
Kaija Eisto ja Sirkku Laine
Kaskitalous ja kasvillisuus
Kaskiviljely on joukko menetelmiä, joille yhteistä on viljeltäväksi aiotulla maalla kasvavien puiden polttaminen. Polttamisen seurauksena ravinteita vapautuu viljelyskasvien käyttöön. Hyvien olosuhteiden vallitessa sato saattoi olla jopa kymmenkertainen pellosta saatuun satoon verrattuna, mutta kasvit käyttivät ravinteet nopeasti loppuun. Viljelypaikkaa piti siten vaihtaa usein ja samalle paikalle voitiin palata kaskeamaan puuston kasvettua uudelleen.
Kaskeaminen ulottuu Suomessa esihistorialliselle kaudelle ja se liittyy olennaisesti maan asuttamisen historiaan, erityisesti Itä-Suomessa. Esimerkiksi Savossa 1400-luvulta alkaen salomaiden havumetsiin raivattiin huuhtakaskia, minkä myötä pysyvä asutus levittäytyi yhä pidemmälle. Jo 1600-luvun lopulta lähtien kruunu alkoi suhtautua karsaasti kaskeamiseen. Syynä oli pelko metsien loppumisesta ja huoli valtakunnan kaivostoiminnan ja rautateollisuuden hiilensaannista. Kaskiviljelyn katsottiin haaskaavan puita, joille olisi olut tärkeämpääkin käyttöä puuhiilenä. Kaskeaminen kiellettiin ensimmäisen kerran vuonna 1783, joskaan kielto ei vielä ollut lopullinen eikä sitä noudatettu. Kasken huippuvaihe ajoittui 1700–luvulle ja 1800-luvun alkuun. Erään laskelman mukaan 1800-luvun puolivälissä yli kolmannes kasvullisista metsistämme oli kaskettuja; Savossa ja Karjalassa määrä oli monin paikoin yli kolme neljäsosaa. Peltoviljely kuitenkin lopulta syrjäytti kaskiviljelyn. Viimeiset kasket paloivat Savossa 1900-luvun alussa.
Kaskenpolton muodot
Havumetsäkaski eli huuhta tehtiin nimensä mukaisesti havumetsään tai havupuuvaltaiseen sekametsään, joka oli yleensä aikaisemmin kaskeamatonta luonnonmetsää. Kaskettava alue vallattiin merkitsemällä rajapuut pilkoilla ja alueella kasvavat puut pyällettiin eli kolottiin, jotta ne kuivuisivat. Kuivumista odoteltiin muutama vuosi, minkä jälkeen varsinainen kaski kaadettiin kevättalvella huhti-toukokuussa. Seuraavana vuonna kesä-heinäkuussa oli raivion polttamisen aika, minkä jälkeen kylvettiin kaskiruis, voimakkaasti pensastava lajike, jota ei tarvinnut kylvää tiheään. Satoa päästiin korjaamaan seuraavana kesänä. 1600-luvulla raiviota alettiin polttaa kahteen kertaan. Ensimmäinen poltto tapahtui vuoden kuluttua puiden kaadosta ja toinen sinä kesänä, jolloin kylvettiin. Toinen poltto takasi sen, että tuhkan voima ehti paremmin imeytyä maahan.
Kahden sadon huuhta tunnetaan 1600-luvulta lähtien. Edellä selostetun tekniikan mukaisesti saadun ensimmäisen sadon jälkeen alue seuraavana kesänä raivattiin, poltettiin ja kylvettiin toistamiseen, ja sato korjattiin seuraavana kesänä. Ruis leikattiin sirpillä, sidottiin lyhteeksi, kuivattiin ulkona kuhilaissa tai joskus riihessä sekä puitiin paikan päällä tai kuljetettiin talven tultua kotiin puitavaksi. Kun havumetsään tehdystä kaskesta oli saatu yksi tai kaksi satoa, alue jätettiin metsittymään uudelleen.
Lehtimetsäkaski tehtiin lehtimetsään tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään, yleensä asutuksen lähettyville. Lehtimetsäkaskea on kahta päätyyppiä: niin sanottu tavallinen kaski tehtiin täysikasvuiseen noin 30-40 vuoden ikäiseen metsään, rieskamaa puolestaan tehtiin alle 20 vuoden ikäiseen nuoreen metsään. Tavallisen kasken ensimmäinen työvaihe oli kesäkuussa kassarointi, jolloin vesat ja alimmat oksat karsittiin. Tämän jälkeen puut kaadettiin ja samalla metsästä otettiin tarveaineita. Seuraavana keväänä tai kesänä maassa makaavista puista karsittiin oksat ja kaski poltettiin viertämällä. Kun palo oli jäähtynyt, kylvettiin siemen tuhkaan. Ennen kylvämistä ja karhimista risukarhella palo saatettiin kyntää sorkka-aatralla. Nauriin siemenet kylvettiin sylkemällä eli töpeksimällä tai hiekkaan sekoitettuna. Naurissato nyhdettiin maasta elokuussa, listittiin ja pantiin nauriskuoppaan talven varalle. Ensimmäiseksi viljalajiksi kylvettiin tavallisimmin ruis tai ohra. Muita lajeja, kuten kauraa, hernettä, pellavaa ja tattaria viljeltiin vasta seuraavina kesinä. Oli tärkeää suojata viljelys ympäröivässä metsässä liikkuvalta karjalta. Halmeen ympärille rakennettiin yleensä pistoaita, johon käytettiin oksaisia ja kuorimattomia puita, joskus myös kaskesta otettuja puoliksi palaneita rankoja. Satoa saatiin kaskesta yleensä kolmena vuotena, minkä jälkeen alue jätettiin metsittymään. Kiertoaika pyrittiin pitämään 30-40 vuotena, jolloin metsä säilyi lehtipuuvaltaisena, maa ehti kerätä tarpeeksi ravinteita eikä kasken tekeminen ollut vielä vaikeaa. Sato ei ollut kuitenkaan niin hyvä kuin havumetsäkaskesta.
Rieskamaa eli tuoreskaski tehtiin nuoreen pensasmaiseen lehtimetsään, joka kaadettiin keväällä, poltettiin heti ja kylvettiin saman tien. Satoa saatiin samana vuonna yleisimmin nauriista tai pellavasta. Rieskamaan kiertoaika oli noin 14-17 vuotta, mikä ei pitkällä aikavälillä riittänyt maaperän ravinnevarojen säilymiselle. Rieskamaa oli usein alaltaan melko pieni, joten sen merkitys kokonaisuuden kannalta katsoen ei ollut kovin suuri.
Pykälikkömaaksi etsittiin kuiva ja karu männikkö, jonka lähettyvillä kasvoi koivuja. Tarkoituksena oli muuttaa havumetsä lehtimetsäksi, mikä toteutettiin pyältämällä männyt, jotka kuivuivat pystyyn ja varistivat neulasensa. Samaan aikaan paikalle alkoi nousta koivikko, joka oli valmis kaskettavaksi 10 vuoden kuluttua rieskamaana ja 30 vuoden kuluttua tavallisena kaskena. Kaskenpoltto oli tärkeä peltoviljelyn esiaste, joka helpotti maa-alueen raivaamista. Kesannolle jätettyä kaskimaata voitiin käyttää laitumena ja sieltä saatiin luonnonheiniä ja kerppuja. Kaskeaminen myös paransi maaperän laatua: lehtipuiden karike teki maan laadun vuosien mittaan muhevammaksi. Kaskeamisen jäljet nykymetsissä Kaskimetsät, kuten muutkin perinteisen maankäytön alueet, vähentyivät nopeasti 1900-luvun aikana. Maassamme on säilynyt vain noin 300 hehtaaria kaskimetsiksi luokiteltuja arvokkaita perinnebiotooppeja eli kaskilaitumia, jotka ovat lähinnä valoisia lehtipuumetsiä, erityisesti koivikoita. Useimmat näistä sijaitsevat Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Savossa. Pienialaisempia kaskeamisen jälkiä on vielä jossain määrin havaittavissa metsissämme, erityisesti Itä-Suomessa. Kasketuilta alueilta kasattiin irtonaisia kiviä kasoiksi, jotka ovat aikojen kuluessa sammaloituneet, mutta kiviraunioita on edelleen näkyvissä. Siellä täällä on säilynyt myös nauriskuoppia, yksittäisiä kaskialan rajapuiksi merkittyjä petäjiä ja pyällettyjä honkia.
Vaikka varsinaisia kaskimetsiä on vähän jäljellä, kaskeamisen vaikutus voi ilmetä nykymetsien kasvilajistossa erityisesti seuduilla, missä kaskeaminen jatkui pitkään. Varsinaisen kaskiviljelyn jälkeen kasketut alueet olivat usein laitumina ja ahoina, jonka kasvillisuuteen kuului monipuolista, avoimia kasvupaikkoja vaativaa ruoholajistoa. Savon sydänmailla, Kaavilla, nykyisellä Telkkämäen luonnonsuojelualueella on säilynyt erityisen monipuolinen kaskikauden ruoho- ja heinälajisto. Kulttuuria suosivia lajeja kasvaa nykyisin erityisesti entisillä pelloilla ja niityillä, mutta myös metsissä. Kasvillisuuden valtalajina on usein maitohorsma, paikoin myös nokkonen, vadelma, koiranputki ja voikukat. Kaskiahojen lajeista Telkkämäellä kasvaa yleisimmin siankärsämöä, ruusuruohoa ja kesämaitiaista, niukemmin keltanokitkeröä, ahopukinjuurta, päivänkakkaraa, heinätähtimöä, ahosuolaheinää ja peurankelloa. Erityisesti kesämaitiainen ja keltanokitkerö ovat viime vuosikymmeninä harvinaistuneet Suomessa kaskiahojen katoamisen myötä. Myös komeakukkainen hirvenkello on ollut yleisimmillään Pohjois-Savon kaskiahoilla, mutta kasvupaikkojen umpeuduttua laji on harvinaistunut. Nykyisin lajin löytää muilta avoimena pidettäviltä kasvupaikoilta, kuten Telkkämäelläkin, tienpientareelta. Sen sijaan sananjalka, jota pidetään yleisenä kaskettujen metsien lajina, ei jostain syystä ole Telkkämäellä erityisen runsas.
Kaskeaminen on vaikuttanut myös Telkkämäen kangasmetsälajistoon. Eräät metsälajit ovat alkaneet vallata takaisin entisiä kasvupaikkojaan, mutta niiden esiintymät ovat niukempia kuin lajin esiintymät kaskeamattomassa metsässä. Maamme kangasmetsien tyypillisiin lajeihin kuuluvia pikkutalvikkia ja isotalvikkia on löytynyt Telkkämäen varttuneista kangasmetsistä vain muutamia esiintymiä ja vanamoa vain yksi esiintymä. Varjoisissa ja vanhoissa havumetsissä kasvavia tähtitalvikkia ja yövilkkaa löytyi myöskin vain yksi esiintymä. Kaskiperinnettä sekä kaskiviljelykauden muovaamia maisemia ja elinympäristöjä ylläpidetään edelleen vuosittain kaskeamalla Pohjois-Savossa Telkkämäen luonnonsuojelualueella, Etelä-Savossa Linnansaaren kansallispuistossa sekä Pohjois-Karjalassa Kolin kansallispuistoissa. Kaskiahojen kasvilajien siemeniä on todennäköisesti säilynyt maaperän siemenpankeissa ja on oletettavaa, että kaskilajit runsastuvat näillä alueilla kaskeamisen myötä.