KASVIT - elävää kulttuuriamme

TIEDON LÄHTEEKSI
Takaisin artikkeleihin

Minna Pekkonen

Kaupunkien kasvillisuus

Kevään ensimmäinen leskenlehti työntyy esiin auringon herättelemänä vilkkaasti liikennöidyn tien penkalla. Kesään mennessä koko kaupunki saa kukkien, puiden ja pensaiden kirjavoiman väripeitteen ylleen. Minne kaupunkiluonnon ihailija retkeileekin, siellä on monesti vastassa yllätyksellisiä ja arvoituksellisia, omaa kaupunginvalloitustarinaansa kertovia kasveja. Asfaltin raossa saattaa elintilaa raivata villakko tai punasolmukki. Kivimuurin kolossa voi kaupungin metsäisestä menneisyydestä muistuttaa hento hiirenporras. Läpi kesän mitä moninaisimmat vanhat tutut ja uudet tulokkaat koristavat puistoja, jalkakäytävien reunuksia, pihoja ja pientaria. Syksyn ja talven kautta taas uuteen kevääseen ja kesään luonto elää kaupungissa kaikkien silmien edessä, monen huomaamatta.

 

Kaupunkiluonto – tutkimisen ja tutustumisen arvoista

Joskus luonnonystävä saattaa harhautua luulemaan, että arvokasta luontoa voi olla vain kaupunkien ulkopuolella. Luonnontutkimus Suomessa on pitkään keskittynyt ”oikeaan” luontoon, metsiin ja maaseutuympäristöihin. Kaupunkialueet on nähty ihmisen pilaamina ja kaupunkiluontoa ei ole erityisemmin arvostettu. Kaupungit on alun perin rakennettu ihmisiä varten, ei luontonäkökulmia ajatellen. Jo useiden vuosikymmenien ajan ihmiset ovat muuttaneet ja muuttavat myös nykyisin maalta kaupunkeihin työn ja opiskelun vuoksi. Suurimmalle osalle suomalaisista maaseudun luonnosta on tullut etäistä. Tiiviisti kaupungissa asuvan ihmisen luontosuhde ja käsitys ympäristöstä perustuu nimenomaan lähiluontoon, vaikka sitä parhaimmillaan täydentääkin retkeily ja tutustuminen luontoalueisiin kaupungin ulkopuolella. Jo neljä viidestä suomalaisesta asuu kaupungeissa tai taajamissa ja heille kaupunkiluonnolla on tärkeä merkitys. Toisinaan tämä tajutaan liian myöhään rakentamisen vimmassa, kun tutut ja mukavat lähiluontoalueet jo ovat asfaltin tai sementin alla. Kodit ja kadut, parkkitalot ja ostoskeskukset vievät paljon tilaa. Monissa kaupungeissa on nyt jo vaikeaa löytää vapaata maa-alaa rakentamiseen. Tällä hetkellä Suomen suurimmissa kasvukeskuksissa etsitään kiivaasti paikkoja uusille asukkaille. Moni ulkoilualue, joutomaa- tai metsäkaistale on jäänyt rakentamisen jalkoihin. Kenties alati vähenevä ja jatkuvan rakennuspaineen alla elävä kaupunkiluonto herättää ihmiset paremmin näkemään sen luonnon rikkauden joka odottaa heti oman kotioven takana. Luontoelämyksiä voi kokea kaikkialla. Luonnon arvo ei yhtäkkiä muutu siirryttäessä kaupungin tiiviisti rakennetusta keskustasta haja-asutusalueelle tai maaseudulle - tiettyjä eroja alueiden välillä toki on, mutta paljon on myös yhteistä.

Yksi merkki kasvavasta mielenkiinnosta kaupunkiluontoa kohtaan on se, että kaupunkiekologinen tutkimus on alkanut saada jalansijaa Suomessa. Kaupunkiekologiassa tutkitaan - kuten nimikin kertoo - ekologisia ilmiöitä kaupungissa, jolla ympäristönä on omat erityispiirteensä. Ekologiset ilmiöt ja prosessit ovat kuitenkin samat kaupungissa kuin kaikkialla muualla. Kaupunkiekologinen tutkimus on mielenkiintoista ja tärkeää, koska kaupungistumista tapahtuu maailmanlaajuisesti ja sillä on varmasti vaikutuksia eliöihin sekä kaupunkialueilla että kaupunkien ulkopuolella. Minkälaiset eliöt menestyvät kaupungissa, keille kaupunki on sietämätön elinpaikka ja miksi? Nämä ovat eräitä niistä kysymyksistä joihin kaupunkiekologisessa tutkimuksessa etsitään vastauksia.

Kenelle sopii city-elämä

Kaupunkiympäristöllä on tiettyjä ominaispiirteitä. Kaupunkirakenne muuttaa alueen pienilmastoa: lämpötilan, kosteuden ja tuulisuuden vaihtelut ovat erilaisia kuin kaupunkien ulkopuolisilla vastaavilla alueilla. Kaupungeissa on esimerkiksi suhteessa lämpimämpää kuin ympäröivillä alueilla. Auringon säteily heijastuu rakennuksien pinnoista ja maata monin paikoin peittävä hiekkakivi sekä asfaltti imevät lämpöä. Kaupunkien lämpimistä öistä saa kiittää tuota katuihin päivällä varastoitunutta lämpöä. Viileyttä tuo taas korkeiden rakennusten luomissa kuiluissa ja tunneleissa tuivertava tuuli. Kaupunki-ilma on kuivempaa kuin ulkopuolisilla lähialueilla, mutta toisaalta esimerkiksi hiukkaspäästöjen takia kaupungissa yleensä sataa enemmän. Sadevesi ei imeydy maaperään, koska monin paikoin maanpinta on peitetty asfaltilla tai kiveyksellä tai se on tallautunut lähes vettä läpäisemättömäksi. Tiiviiksi tallattu maa vaikeuttaa entisestään kasvien veden ja myös hapen ottoa. Melu, saasteet ja ihmisten aiheuttamat häiriöt vaikeuttavat tai suorastaan estävät monien kasvien ja eläinten kaupunkielämän. Kuitenkin kaupunkien rikkautena ovat monet tulokkaat ja karkulaiset, lajit jotka eivät ilman ihmisen tahatonta tai tahallista apua olisi koskaan päätyneet erikoisiin kasvupaikkoihinsa.

Elämä kaupungissa on monille kasveille ja eläimille haaste, josta jotkut eivät selviydy. Osa kaupunkien lajistosta on tietysti elänyt kaupungin alueella jo ennen kuin kaupungin perustamista on edes ajateltu. Häiriöille, saasteille ja muille kaupunkiympäristön rasituksille arat alueen alkuperäiset kasvit ovat joskus täysin kadonneet kaupungin kasvun myötä tai ne ovat selviytyneet vain pienillä suojatuilla kaistaleilla kuin muistona menneestä. Kaupunki ei elä eristettynä ympäröivästä alueesta. Kaupungin ja sen lähialueiden välillä on vuorovaikutusta ja lajiston vaihtoa. Kaupunkien viheralueet sijaitsevat pirstaleina voimakkaasti rakennetussa ympäristössä. Joidenkin kaupungissa elävien lajien kannat eivät tulisi toimeen ilman ulkopuolisia vahvistuksia maaseudulta tai metsistä. Siksi on hyvä että monet eliöt kaupungin lähialueilta seikkailevat kokeilemaan city-elämää. Pärjätäkseen kaupunkilaisen täytyy löytää ja pystyä valloittamaan itselleen elintilaa, ylittää kenties hankaliakin leviämisesteitä matkalla sopivalta elinalueelta toiselle ja sietää monenlaista häiriötä ja jatkuvaa muutosta ympäristössään. Mutta ken näihin pystyy venymään, voi menestyä ja viihtyä mainiosti urbaanissa ihmisen muokkaamassa ympäristössä.

Kaupunkiretkeilijän kannattaa katsella ja kumarrella

Yllätyksiä - niitä kaupunkiluonto on täynnä. Ensivaikutelma monen kaupungin keskusta-alueesta voi olla karu. On niin paljon kivierämaata, asfalttia ja katukiveystä, ihmisvilinää ja liikenteen melua. Kun hidastaa askelia ja kenties kumartuu pientareen puoleen tai keskittää katseen kivimuurin ja katukiveyksen koloihin, huomaa, että jotain vihertävää pilkistää ja kukat kukkivat sielläkin missä vähiten osaisi odottaa. Ei liene paikkaa jossa jokin pieni verso tai taimi ei ponnistelisi päivänvaloon, jos pienikin kaistale sopivaa kasvualustaa on valloittamatta. Mistä sinnikkyydestä ja kestävyydestä kertookaan piharatamo tai rentohaarikko kasvaessaan kirkonkiviportaiden koloissa tai kävelykadun asfalttiin lohjenneessa rakosessa!

Helppoa ei keskustakasvin elämä kuitenkaan ole. Kasvupaikkoja on niukanlaisesti ja niissä olosuhteet voivat olla ankarat. Suurin osa sadevedestä kulkeutuu viemäriverkostoihin sen sijaan että imeytyisi maaperään. Tallaus ja katujen kunnossapito pitävät monet vilkkaasti liikennöityjen reittien pientareiden kasvit matalana maan rajassa. Silti esimerkiksi Helsingin Suurkirkon portailta, joka on hyvin suosittu kaupunkilaisten kesäinen istuskelupaikka, on kesällä 1996 löydetty 73 kasvilajia - varsinainen sinnikkäiden sankareiden armeija. Kivikaupungin koloista elintilaa löytävät esimerkiksi kylänurmikka, pihatähtimö, lutukka, niittynurmikka, pihatatar, valkopeippi ja keltamo. Kivimuurin tai kivijalan suojiin on voinut tiensä löytää kissankita tai varsin metsäisen kuuloinen metsäalvejuuri. Uskaliaasti myös monet puut koettavat juurtua pieniinkin maakaistaleisiin asfaltin ja kiveysten keskellä. Useimmiten pieni taimi tuhoutuu katujen kovassa maailmassa ennen kuin se edes ennättää kokeilla kasvun mahdollisuuksia. Joskus puuntaimien tarkastelu torin liepeillä tai kaupan parkkipaikan kupeessa voi hämmästyttää: kuinkas tuo persikkapuun alku on tuohon tupsahtanut?

Joutavat joutomaat ja tunkeilevat tulokkaat tuovat rikkautta kaupunkien kasvistoon

Kasvien ystävälle kaupunkien joutomaiksi kutsutut alueet voivat olla haastava ja iloa tuova tutustumiskohde. Joutomaat ovat ihmisen käsittelemiä, usein moneen kertaan myllättyjä ja luonnontilaisesta muutettuja alueita, jotka jostain syystä ovat ”unohtuneet” tehokkaan maankäytön suunnittelijalta. Joutomaille kipataan toisinaan läjitysmaita tai muita maakasoja, joiden mukana mullassa matkaa hyvinkin kummia kasveja näihin uusiin kasvupaikkoihin. Vihannes- tai koristekasvien kasvaminen joutomaalla selittyy usein paremmin maansiirroilla kuin erikoisella kasvimaan paikan valinnalla. Kaiken kaikkiaan joutomaat, etenkin satamien ja radanvarsien läheisyydessä, voivat olla lajistoltaan hyvinkin monipuolisia ja suoranainen lajintuntemushaaste kasviharrastajalle. Joutomailla kohtaavat sekä viljelykarkulaiset, uustulokkaat että aivan alun perin alueen luontoon kuuluvat kasvit - kaikki sulassa sovussa vai ankarasti elintilasta kilpaillen?

Uustulokkaiksi sanotaan kasveja jotka ovat levinneet Suomeen viimeisten muutaman sadan vuoden kuluessa. Varhaisemmin - ennen 1600-lukua - maamme asuttaneet kasvit voivat olla joko muinaistulokkaita eli arkeofyyttejä, tai mikäli ne ovat selkeästi kuin kotonaan eikä mikään kerro muinaisesta leviämishistoriasta, niiden katsotaan kuuluvan maamme alkuperäiseen lajistoon. Alkuperäistä pohjoismaista lajistoa on esimerkiksi kaupungeissakin viihtyvä ruotsinpitkäpalko. Se on yksi harvoista Pohjolassa viime jääkauden jälkeen syntyneistä kasveista, eikä se edelleenkään ole etsiytynyt asumaan Fennoskandian ulkopuolelle. Kaupunkien kallioilla voi tarkkasilmäinen löytää ruotsinpitkäpalon jakamassa kasvupaikan ”emokasvinsa” lituruohon kera. Ruotsinpitkäpalko on alun perin syntynyt lituruohon ja hietapitkäpalon risteymänä. Muita Suomen alkuperäiseen lajistoon luettavia kasveja, joita tapaa myös kaupungeissa ovat esimerkiksi sinivuokko, maitikat ja kevätpiippo. Toisinaan kasvin alkuperän ja historian selvittely voi olla hankalaa. Jotkin lajit voivat olla osalla levinneisyysaluettaan alkuperäisiä, mutta toisaalla kasvaa merkkinä viljelyksistä tai istutuksista vuosien takaa. Juuri mainittu sinivuokko saattaa tietyillä kasvupaikoilla olla vanha viljelykarkulainen, eikä aivan alkuperäistä lajistoa. Lähiluonnon ihailijalle saattaa olla yhden tekevää miten mikin kaunis kasvi on kasvupaikkaansa päätynyt, mutta tarinoiden selvittäminen valaisee kotikulmien historiaa aivan uudessa valossa. Alkuun pääsee jo sillä tiedolle, että sekä vanhat että uudemmat tulokkaat viihtyvät ihmisen muokkaamissa ympäristöissä. Ne eivät juuri leviä alkuperäisen lajiston sekaan alueilla joilla ihmisen aiheuttamat häiriöt ovat vähäisiä. Ei siis ihme, että kaupunkialueilla uustulokkaiden määrä on yleensä runsaampi kuin maaseudulla. Tulokkaiden saapumistavat ovat moninaiset. Erilaiset pihojen ja puistojen koristekasvit voivat olla varsin eksoottista alkuperää, mutta vain harvat niistä leviävät istutusten ulkopuolelle. Näyttäviä koristekasveja huomaamattomammin ovat pihapiiriin levinneet monet salamatkustajat. 1800-luvulta levisi myös Suomeen villitys kasvattaa pihanurmikko joistain muista kuin maan oman siemenpankin kasveista. Pikku hiljaa Euroopan vuoristomailta tuodun nurmisiemenen mukana tahattomasti tiensä suomalaisiin pihoihin ja puutarhoihin ovat löytäneet muiden muassa ketohärkki, kevättaskuruoho ja peltokanankaali. Näistä esimerkiksi peltokanankaali on levittäytynyt tehokkaasti ja on tätä nykyä monin paikoin kaupungeissa yksi näkyvimmistä alkukesän keltaisista koristajista. Pihamailta ja nurmikoilta se on löytänyt tiensä monenlaisille teiden pientareille, joutomaille, kallioille ja kivikkorinteille. Jos pihamaalle heittää vaikkapa Pohjois-Amerikasta tuotua nurmikon kylvösiementä, kannattaa seurailla uuden nurmen nousua - koskaan ei voi varmuudella tietää ketkä ovat lähteneet salamatkustajiksi tarkoin valittuun pihanurmikon lajistoon.

Myös ruoka- tai rehuviljan siemenen mukana on moni kaupunkien kaunistus eksynyt Suomeen. Esimerkiksi ukonpalon levinneisyys voi tietyillä alueilla kertoa omaa tarinaansa venäläisten sotilaiden liikkeistä Suomessa 1800-luvulla. Tuo karheakarvainen iso ruoho houkuttelee keltaisilla kukillaan mettä etsiviä hyönteisiä vanhoilla kasarmialueilla, radanvarsilla ja pientareilla. Jostain syystä ukonpalko ei ole kotomaassamme vallannut viljelymaita hankalana rikkakasvina kuten monin paikoin levinneisyysalueellaan Suomen ulkopuolella, vaan pitäytynyt enimmäkseen niillä paikoilla joille se on varusmiesten viljakuljetusten mukana ajautunut. Sota-aikojen historiaa sivuaa myös valkomesikkä. Alun perin valkomesikkä lie tullut Suomeen purjelaivojen painolastimaan mukana jo 1800- luvun alussa, mutta vahvistuksia se on saanut purjelaiva-aikojen jäädessä taakse muun muassa Toisen Maailmansodan aikaan saksalaisen sotaväen muonakuljetuksissa, eri aikoina Euroopasta tuotujen puutarhasiementen joukossa ja kenties kivihiililasteissakin. Nyt tuo hyväntuoksuinen ja näyttävä tulokas on löytänyt tiensä satamista ja ratapihoilta varsin runsaana lähiöihin, silmäniloksi tienvarsiin ja joutomaiden valloittajaksi.

Usein myllätyillä joutomailla lajisto on samankaltaista kuin toistuvasti muokattavilla viljelysmailla: yksivuotisia kasveja, jotka saavat etulyöntiaseman kilpailussa paikasta maassa ja auringossa osittain ihmisen ansiosta. Mikäli kaupungin joutomaa-alue jää rauhaan rakentamiselta, muuttuu se vähitellen niityksi, johon ajan myötä kasvaa pensaikkoa ja lopulta metsää. Niittyvaihetta ennen esimerkiksi pujo ja seittitakianen sekä monet suurruohot valloittavat alueen. Jos kasvillisuus saa kehittyä rauhassa omaan suuntaansa, ajan myötä heikommat kilpailijat väistyvät ja vahvemmat valtaavat alaa. Samalla alueen lajilukumäärä yleensä laskee. Siihen mitä joutomaille kasvaa eri aikoina vaikuttavat voimakkaasti lähialueiden kasvillisuus ja ihmisen toiminta. Jos lähistöllä on satama-alue tai junarata, on hyvinkin mahdollista löytää joutomaalta harvinaisia ulkomaanvieraita kokeilemassa uuden kotimaan multaa. Suurin osa näistä tulokkaista ei selviydy Suomen oloissa pitkäaikaisesti. Eteläisemmille lajeille Suomen kasvukausi ei ole riittävän pitkä, eivätkä ne lyhyen kesän aikana ehdi tuottaa siementä. Toisinaan on joitain jotka löytävät itselleen juurensijaa ja saattavat jopa viedä kasvutilaa alueen alkuperäisiltä asukkailta. Paikoin eteläisten kaupunkien joutomailla vakiintuneista uustulokkaista mainittakoon vaikkapa virginiankrassi, meksikonhierakka ja unkarinpernaruoho. Nämä jo nimillään vihjailevat kasvupaikoista muualla maailmassa.

Tuotua ja tuttua puistojen ja puutarhojen koristuksena

Keväisin, ennen kuin kaupungin puistojen nurmikot saavat ensi trimmauksen, ehtivät monet kukat kuin varkain kirjavoimaan vihreän kentän. Näitä niin kutsuttaja kevätaspektilajeja ovat esimerkiksi valkovuokot, keltaiset käenrieskat ja mukulaleinikit sekä violetit pystykiurunkannukset. Ne kukkivat varhain keväällä ja käyvät kesään mennessä hyvin huomaamattomiksi. Näistä pystykiurunkannus kaunistaa usein vanhojen kartanoiden lähialueita. Sitä on istutettu koristeeksi moniin pihoihin ja puistoihin, joista se joskus tarkoituksella, toisinaan lupaa kysymättä, on levinnyt muillekin kasvumaille Suomen eteläosissa. Mukulaleinikki taas luonnostaan viihtyy puistoja paremmin kosteilla tulvaniityillä, mutta sitäkin on tarkoituksella ja joskus mullan mukana tahattomasti siirretty puistojen ja pihojen kasvatiksi. Kenties puutarhuri tai puiston hoitaja toisinaan säästää tarkoituksella näitä omin luvin kasvupaikkansa valinneita kaunokaisia. Joskus villimmät puistokaistaleet säästyvät tehokkaalta parturoinnilta vain hankalan maaston takia. Puiden alusia tai kivien ja kallioiden laiteita saattaa olla vaikea ajaa ruohonleikkurilla ja siksi niissä pääsee kukoistamaan hyvinkin erilainen lajisto kuin tarkkaan suunnitelluilla istutuksilla. Kesäaikaan matalina kasvavat orvontädyke, niittyhumala, ketohanhikki ja rönsyleinikki saattavat onnistua välttelemään terää ja kasvamaan sielläkin, missä tulisi vain viheriön vihertää.

Mitä olisi puisto ilman puita? Ilman vaahteroita ja lehmuksia, ilman havisevia haapoja? Puistopuut ovat usein lyhytikäisiä verrattuna metsäisiin vastineisiinsa. Eikä yhtään yllättävää - puistopuun tulee kestää liikenteen aiheuttamia ilman saasteita, kummia vesiolosuhteita, leikkaamista, muuta oksien katkomista, rajoitettua juurten kasvutilaa ja kasvitauteja. Se ei saa vanhuuttaan hoipertua ohikulkijan niskaan, lahotaudin iskiessä odottaa saha tai kirves hyvin nopeasti. Vaatimukset ovat kovat ja siksi kaupunkien puistojen ja tienvarsien puut ovat usein tiettyjä, kestäviksi havaittuja puulajeja. Kaupunkipuun valinnassa painavat muut seikat kuin ulkonäkökriteerit. Puistolehmus on kotimaisista puistopuista kestävimpiä, minkä huomaa kaupunkien keskustapuita katsellessa - se on hyvin edustettuna tienvarsilla, bulevardeilla ja puistoissa. Vaikka havupuitakin näkee kaupunkialueilla, ne kasvaisivat kenties tyytyväisempinä muualla, sillä havupuut kärsivät ilman saasteista keskimäärin enemmän kuin lehtipuut. Lehtipuista koivu taas sitoo tehokkaasti ilman epäpuhtauksia, mutta ei kestä esimerkiksi rikkiä ja tiesuolaa. Jalavan sietokyky on päinvastoin: suola menettelisi, mutta ilmansaasteet tekevät tiukkaa.

Kuten kukkia, tuodaan myös eksoottisia puita piristämään maisemaa. Kumpaa pitäisi suosia - tulokasta vai vanhaa tuttua? Tulokaslajien levittämisestä alkuperäiseen luontoon on mielipiteitä puolesta ja vastaan. Joskus voi käydä niin, että tulokaslaji pärjää yllättävän, jopa ongelmallisen hyvin Suomen luonnossa. Useammin kuitenkin kasvitulokkaat pysyvät ihmisen muokkaamilla mailla, eivätkä juuri eksy alkuperäisen lajiston joukkoon aivan omin neuvoin. Luonnon monimuotoisuuden nimissä ei ole syytä istuttaa vieraita lajeja joka penkkiin ja pientareeseen, mutta ei lie myöskään tarpeen kitkeä kaikkia tulokkaita viimeiseen versoon pois kasvupaikoiltaan. Esimerkiksi puistoissa soisi luonnonvaraisten kasvien kasvavan yhdessä kauempaa saapuneiden kasvattien kanssa. Puistoistutuksiin sopivia luonnonkasveja on kotimaamme luonnossa ainakin satakunta, joten runsaudenpula saattaa olla puutarhurin suurin ongelma istutuksia miettiessä. Kenties jopa villiintyneelle nurmikolle olisi tilaa lyhyeksi parturoiden vihreän maton rinnalla? Villimpikin vihreys voi olla mukava jalan alla, eivät ainakaan kaupungin eläinasukkaat pahastuisi uusista pesä- ja piilopaikoista, joita monipuolisiksi suunnitellut puistot voisivat tarjota. Kaupunkiluonnon ei tarvitse aina olla turvallista, siistiä ja sileää, sen voi antaa olla aidosti monimuotoista ja siten mielenkiintoista.

Hallitulla hoitamattomuudella lahopuita lähiöihin

Puistoja villimpi versio puukansan kodeista kaupungissa ovat lähimetsät, kukin metsäaari omanlaisensa. Kaupunkimetsä voi olla alaltaan pieni kaistale puita ja pensaikkoa kerrostalolähiön keskellä tai toisaalla kenties puustonsa puolesta jopa taloudellisesti merkittävä laajempi metsäalue. Puut yksin eivät tee metsää. Kunnon metsään kuuluu esimerkiksi tietyntyyppinen pohjakasvillisuus, pensaskerros ja kasvien lisäksi muut metsän asukkaat. Taajama- ja kaupunkialueilla metsien tilaa heikentävät kova kulutus, liiallinen siistiminen, alueiden pirstaleisuus ja saasteet sekä jätteet. Suola- ja metallipitoisessa maassa maaperän hajotustoiminta on hidasta, eikä ravinteiden kierto, esimerkiksi lehtikarikkeen hajoaminen, tapahdu samaan tahtiin kuin vähemmän rasitetuilla alueilla. Surullisen usein pieni metsäkaistale kaupungissa saa niskaansa ihmisten romuja ja roskia, jotka jostain syytä ovat olleet kevyitä kantaa metsään, mutta niin uskomattoman raskaita nakata roskakoriin kotimatkalla. Viime aikoina on kaupunkimetsien hoidossa puhuttu hallitusta hoitamattomuudesta, mutta sillä ei todellakaan tarkoiteta mielivaltaista menoa metsissä. Kaupunkimetsä on kauniimpi ja rikkaampi kaikkien kokea, kun sitä ei suotta kuormiteta roskilla ja jätteillä.

Metsän liika kulutus tarkoittaa metsäkasvillisuudelle koituvaa rasitetta, joka syntyy, kun suuri määrä ihmisiä, toisinaan koirien ja muiden lemmikkien kanssa liikkuu usein ja paljon jollain metsäalueella. Polut ilmestyvät taajamametsiin kuin itsestään, vaikka niitä ei tarkoituksella tehtäisi tai puustoa raivattaisi pois alta. Kaikki kulkeminen metsässä kuluttaa aina jonkin verran pohjakasvillisuutta. Kaupunkimetsissä puustoa harvennetaan, jotta ihmisten liikkuminen metsissä olisi helpompaa. Puuston harvennukset ja kova pensas- ja kenttäkerroksen kulutus johtavat siihen, että monet kaupunkimetsät ovat poikkeuksellisen valoisia ja niiden lajisto on hyvin erilainen kuin monissa isommissa, vähemmän kulutetuissa ja raivatuissa metsissä. Esimerkiksi pihlajaa, vaahteraa ja vadelmaa, jotka yleensä laajemmilla metsäalueilla väistyvät hyvin nopeasti tai eivät edes saa kasvun sijaa, kasvaa yllättävän runsaana. Kielo hyötyy kulutuksesta ja myös mätästäen kasvavat metsäkastikka ja lehtonurmikka saavat elintilaa kaupunkimetsissä. Valoisilla paikoilla kasvaa näyttävän näköistä sananjalkaa ja maitohorsmaa. Ravinteikkaimmilla kaupunkimetsäkaistaleilla viihtyvät viljely- ja koristekasvikarkulaisetkin kuten terttuselja, karviainen, lehtoakileija ja sormustinkukka, jotka eivät yleensä metsissä menesty. Puulajistostakin löytyy yllätyksiä: joskus tarkoituksella istutettuja, joskus eväänä syödystä omenasta alkunsa saaneita alkuperäiselle kotimaiselle metsälajistolle vieraampia taimia. Vaikka voi olla jännittävää löytää metsästä monia poikkeukselliseen kasvupaikkaan päätyneitä kasveja, ei olisi myöskään hassumpaa säilyttää kaupunkialueella jonkin verran kunnolla metsäisiä alueita. Hallitun hoitamattomuuden periaate metsän hoidossa on, että metsiin jätetään alueita, joilta ei esimerkiksi poisteta lahopuita tai raivata tiheää puustoa ja erilaisin menetelmin edesautetaan metsän luontaisen kenttäkerroksen säilymistä. Lahopuut ovat tärkeitä metsän eliöille. Esimerkiksi monet käävät ovat täysin riippuvaisia tietynlajisista ja tietyn lahoamisasteen keloista ja pökkelöistä, samoin on hyönteislajeja, jotka elävät nimenomaan lahopuulla, puhumattakaan kunnon kolopuiden merkityksestä monille linnuille. Kaupunkimetsissä liikkuvien ihmisten ei pidä luulla että maahan jätetyt kuolleet puut olisivat unohtuneet metsän hoitajalta tai tarkoitettu kulkijoiden kiusaksi - ne saattavat olla taiten metsään jätettyjä, luonnon monimuotoisuutta lisääviä rikkauksia lähiluonnossa. Kuten puistoihin, myös hoidettuihin kaupunkimetsiin villeimmät kaistaleet jäävät hankalimmin lähestyttäviin paikkoihin. Kaupunkimetsissä hallitun hoitamattomuuden piiriin voisi jättää ainakin esimerkiksi kallionalukset ja kalliot, puronotkelmat ja suot sekä muut kosteat maat.

 

Kaunista katseltavaa – mutta ei vain näön vuoksi

Vaikka kukkaloista ja vihreän eri sävyt ovat kauneimmillaan kevät- ja kesäaikaan, ei kasvillisuus katoa kaupungista syksyn saapuessa jäljettömiin. Monet pienipiirteiset ja matalana kaduilla kasvavat kasvit häviävät lähes näkymättömiksi, mutta tarkkasilmäinen kulkija huomaa kasvikunnan kaupungissa talvellakin. Kylmiä kelejä uhmaavat kaupungeissa lintujen iloksi erilaiset talventörröttäjät. Puut pysyvät paikoillaan, havupuut tuoden vihreää väriä talvimaisemaan, lehtipuiden oksat lumesta ja jääkiteistä kimmeltäen. Pensaat ja istutukset suojaavat syksyn ja talven tuulilta kaupunkikulkijoita, mutta joutuvat kestämään jatkuvat lumenauraamiset, hiekoitukset ja suolaukset. Keväällä elvyttää viherosaston väki talven mittaan kovia kokeneita puisto ja tienvarsi-istutuksia. Koska kaupungeissa on ympäröivää aluetta lämpimämpää, kasvillisuus saattaa pysyä syksyllä kauemmin vehreänä. Keväällä versot ja taimet puskevat maasta, lehdet aukovat hiirenkorviaan ensimmäisten joukossa juuri taajamissa ja keskustoissa. Vuodenaikojen vaihtelu luonnossa on nähtävissä kaupunkialueillakin: talveen valmistautuminen, kylmän ajan lepäilevä hiljaiselo ja sinnittely kunnes taas koittaa uuteen kevääseen herääminen, silmuin, kukin ja kukinnoin, kesää koristamaan.

Jokaisena vuodenaikana tarjoavat puistot ja pihat, metsät ja joutomaat paljon tutustumisen arvoista ja kaunista katseltavaa kaupunkiluonnon ystävälle. Kaupunkikasvillisuus ei rajoitu tietenkään vain näihin tietyn tyyppisiin alueisiin. Paljon voisi sanoa kasvillisuudesta kaupunkien kedoilla, niityillä, kosteikoilla, merenrannoilla, puronvarsilla… Mitä erilaisimmat ympäristöt ovat saattaneet pieninä saarekkeina jäädä elämään rakennetun maiseman palasten väliin. Ehkei kaiken kertominen sanoin ole tarpeen, ei se olisi mahdollistakaan. Siemen kaupunkiluonnon erityispiirteiden ymmärtämiseen ja arvostukseen on toivottavasti tässä kylvetty. Sillä kaupunkiluonto ei ole arvokas vain kauneutensa tähden. Puut ja istutukset suojaavat kaupungin ihmisasukkaita melulta ja saasteilta. Kasvillisuus parantaa pienilmastoa, vähentää viimaa ja suo suojaa hellepäivän paahtavalta auringolta asfalttiviidakossa. Villiys ja vehreys sopivat myös kaupunkimaisemaan. Ilman kasvillisuutta ei kaupungeissa eläisi orava tai mustarastas, ei neitoperhonen eikä kartanokimalainen - entä ihminen?

Kirjallisuutta

Hiitonen ja Kurtto (toim.) 1994 Otavan värikasvio, Kustannusosakeyhtiö Otava. Hämet-Ahti, Suominen, Ulvinen ja Uotila (toim.) 1998 Retkeilykasvio, Yliopistopaino Helsinki.

Komulainen 1995 Taajamametsien hoito, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. Kurtto ja Helynranta 1998 Helsingin kasvit – kukkivilta kiviltä metsän syliin, Yliopistopaino Helsinki.

Laurila (toim.) 1998 Löytöretkiä lähiluontoon, Forssan Kirjapaino Oy. Tolvanen 2002 Kaupunkiluonto, WSOY.

Alkuun