Takaisin artikkeleihin

Annikki Lappalainen ja Liisa Jääskeläinen

Maatiaiskasvien ylläpito on kulttuurityötä

” Toivon, että vanhojen kasvikantojen omistajat keräisivät siemeniä myös ystävilleen, naapureille ja kaikille halukkaille varmistaakseen, ettei kukaan voisi sanoa omistavansa maatiaisinta kantaa. Vanhat lajikkeet ovat suomalaista kansallisomaisuutta. Ne kuuluvat kaikille.” Ensio Ubaleht, luomupuutarhuri, Hartola (Maatiainen-lehdessä numero 2/1999)

Kuten meillä on samanaikaisesti aarioita ja kansanlauluja, meillä on myös maatiaiskasveja ja niistä tehotuotantoon jalostettuja nykylajikkeita. Olisiko mielestäsi aariaa ilman kansanlaulua? Yhdestä voimme olla varmoja: viljelykasvien nykylajikkeita ei olisi ilman maatiaisia. Maatiaiset ne ovat mitä konkreettisimmin elämän rikkautta maapallolla: Suomen pohjoisiin olosuhteisiin sopeutuneet maatiaislajikkeet ovat maailmanlaajuisesti ainutlaatuista geenivarantoa, jonka vain me suomalaiset voimme kansallisena kulttuuriperintönä siirtää tuleville sukupolville.

Rakennusperintö kertoo rakentamisen kerroksellisesta kulttuurihistoriasta, vanha musiikki menneistä musiikin aikakausista. Juhlaperinne kantaa useiden sukupolvien kokemusta iloista, suruista, kunniasta. Niiden tavoin myös perinteiset viljalajikkeet sekä puutarha- ja koristekasvit, kotieläimetkin ovat osa kulttuurihistoriaamme.

Maatiaiskasvit ovat osa kulttuurihistoriaamme

Kulttuurisesti maatiaiskasveja voi verrata murteisiin, kansanrunouteen, itkuvirsiin ja kansanlauluihin; niilläkin on historiansa ja alueelliset variaationsa. Ne ovat elävää kulttuuriperintöä, eläviä artefakteja. Ne ovat kulttuurista rikkautta, joka tarvitsee vaalijoitaan, ylläpitäjiään, tunnetuksitekijöitään. Kasvien ”kesyttäminen” (domestikaatio) sai alkunsa noin 10 000 vuotta sitten, kun ihminen alkoi rakentaa pysyvää asutusta ja kyläkuntia. Asutuksen liepeillä alettiin viljellä ravitsevia ja hyvänmakuisia luonnonkasveja. Niistä maukkaimmat ja satoisimmat valittiin jatkamaan sukua. Luonnonkasvien paikalliskannoista syntyi ihmisen seurassa maatiaiskasveja. Eräistä heinälajeista valikoituivat alkuviljat ja niistä viljojen maatiaiskannat ja maatiaiskannoista kehitettiin lopulta nykyiset lajikkeet. Myös monet eläinlajit sopeutuivat tai sopeutettiin ihmisen kanssa elämiseen seuraavien vuosituhansien aikana; niistä kehittyi maatiaiseläimiä. Kulttuurimaisema alkoi muotoutua maanviljelyn ja karjanhoidon myötä.

Kehitys oli samansuuntaista Suomessa. Vanhimmat arkeologiset maanviljelystä kertovat löydöt ajoitetaan maassamme kiukaiskulttuurin aikaan eli 4000 vuoden taakse. Eniten tietoa on Satakunnasta. Maasedimenttilöytöjen perusteella kiukaislaiset viljelivät ainakin ohraa.

Kaskinauris on vanhimpia Suomessa viljeltyjä kasveja. Euroopassa kaskinauris on tunnettu yli 4000 vuotta. Keskiajalla se oli Euroopan tärkeimpiä ravinto- ja rehukasveja.

Herneen paikallisesta viljelystä on merkkejä 1000-1100 -luvuilta Hämeenlinnan seudulta. Kuitukasveista nokkonen on Suomessa vanhin. Pellava ja hamppu syrjäyttivät sen myöhemmin. Pellavaa viljellään yhä edelleen sekä kuidun että öljyn vuoksi. Hamppu on vanha viljelykasvi, jonka viljelyä pyritään elvyttämää koko EU:n alueella.

Kasvit myös matkustavat. Tunnetuimpia tulokaslajeja on peruna, joka on ollut Euroopassa niin kauan, että eräät vanhat kannat voidaan luokitella maatiaisiksi. Kuuluisin suomalaisista perunan maatiaislajikkeista on puikulaperuna. Sitä lienee viljelty Pohjois-Suomessa koko sikäläisen perunanviljelyhistorian ajan. Puikuloita on valkoisia, punaisia, sinisiä ja jopa sinivioletteja. Lapin Puikulalle on myönnetty vuonna 1997 Euroopan Unionin alkuperäistuotteen suoja. Karkeasti ottaen vähintään sadan vuoden takaisia viljely- ja koristekasveja pidetään maatiaisina. Tarina pihasyreenin leviämisestä Suomenlinnan rakennustyömaalta ympäri Suomea on tuttu monelle. Moniko tuntee Valamonruusun ja 1800-luvulla Venäjältä Suomeen tuotujen kymmenien omenalajikkeiden tarinan? Vielä harvempi osaa vakuuttavasti arvailla, miten tyrnin käy – tuleeko siitä koskaan maatiaista.

Maatiaiskasvi, maatiaislajike ja maatiaiskanta

Maatiaiskasvilla eli maatiaisella tarkoitetaan sellaista hyötykasvin kantaa tai lajiketta, joka on ollut viljelyssä jo ennen tieteellistä kasvinjalostusta. Maatiaiset ovat kehittyneet luonnonvaraisista kantamuodoistaan pitkäaikaisen viljelyvalinnan ja luonnonvalinnan kautta. Vanhoina kulttuurikasveina ne ovat villin luonnon ja ihmisen ”yhteisiä lapsia”, joiden kehittymiseen ihminen on tavalla tai toisella vaikuttanut.

Maatiainen on sopeutunut paikallisiin viljely- ja ilmasto-olosuhteisiin sekä ihmisen toiminnan että luonnonvalinnan seurauksena. Toisin kuin tieteellisen kasvinjalostuksen tuloksena syntyneet ns. kauppalajikkeet maatiaiset ovat geneettisesti laajapohjaisia, mikä ilmenee ulkonäön ja monien muidenkin ominaisuuksien kuten kylmänkestävyyden suurena vaihteluna. Ennen kaupallisen kasvinjalostustoiminnan alkamista viljelyssä oli vain maatiaisia. Maatiaiskasvi on yleisnimi, jota voidaan käyttää sekä maatiaislajikkeista että niistä eriytyneistä maatiaiskannoista. Koko maatiaistumiskehitys on jatkumo: on vain aste-eroja villin kantamuodon ja sen paikalliskannan sekä maatiaislajikkeen ja siitä edelleen eriytyneen maatiaiskannan (paikalliskannan) välillä. Erot liittyvät kulttuurievoluution pituuteen ja populaationsisäisen perinnöllisen muuntelun runsauteen. Alkuperäiset maatiaiskannat eli paikalliskannat ovat olleet jonkin viljelykasvin villin kantamuodon varhaisia viljelymuotoja. Niiden yksilöiden edustama populaationsisäinen geneettinen muuntelu on ollut runsasta; ihmisen viljelytoimenpiteet ovat muokanneet populaation geeniainesta, mutta kulttuurievoluution tässä vaiheessa maatiaiskanta on monilta ominaisuuksiltaan ollut vielä hyvin lähellä luonnonkasvia. Monien viljelykasvien villiä kantalajia ei enää tunneta; esimerkiksi härkäpavusta ja vehnästä jäljellä on enää maatiaislajikkeita ja -kantoja.

Maatiaislajike (paikallislajike) on jo kaukana kantamuodostaan pitkäaikaisen viljelyn ja tietoisen tai tiedostamattoman valinnan seurauksena. Se on kehittynyt viljelyevoluution kuluessa joko luonnonvaraista muotoa lähellä olevasta paikalliskannasta tai toisesta maatiaislajikkeesta. Maatiaislajikkeiden populaation sisäinen geneettinen muuntelu on vähäisempää kuin alkuperäisillä maatiaiskannoilla. Pitkään samalla alueella tai tilalla viljeltäessä maatiaislajikkeella on taipumus edelleen muuttua ja sopeutua viljely-ympäristöönsä. Niinpä suuressa Suomessamme samalla maatiaislajikkeella on tavallisesti useita paikallisia kantoja. Härkäpapu on erilaista Savitaipaleella, Juvalla ja Joutsenossa. Toinen esimerkki on kaskinauris – maatiaislajike – ja sen Enon kanta, Vienan kanta tai Kainuun kanta.

Aika, alueellisuus ja paikallisuus

Maatiainen on jatkumo. On tärkeää oppia näkemään viljelykasvit kulttuuristen jatkumoiden osina kuten juhlatavat, kirjat, vaatteet tai liikennevälineet. Elävä kulttuuriperintö eroaa muusta kulttuuriperinnöstä kuitenkin yhdessä suhteessa; se kasvaa, vanhenee, aikansa elettyään kuolee. Uutta voi syntyä ainoastaan geneettistä tietä. Maatiainen on elävä organismi. Koska se on ihmisen evoluutiokumppani, sen jokaisen sukupolven geenit joutuvat sekä ihmisen että luonnon valinnan paineeseen. Siksi maatiaisiin kätkeytynyt elävä kulttuuriperintö muuttuu jatkuvasti perinnölliseltä rakenteeltaan. Kasvupaikkatekijät, kuten veden saanti sekä maaperän happamuus ja ravinteisuus, ja ilmastotekijät, kuten mereisyys tai mantereisuus, vuodenaikojen rytmi, kasvukauden pituus, kesän lämmön ja valon määrä, vaikuttavat keskeytyksettä kunkin lajin sopeutumiseen. Maatiaisten tapauksessa myös ihmisen käyttämät maanmuokkaus- ja viljelymenetelmät ovat olleet osa kasvuolosuhteita ja lisänneet osaltaan sekä sopeutumispaineita että populaationsisäistä geneettistä vaihtelua. Maatiaiset ovat ihmisen seuralaisia, mutta ne ovat aina myös sopeutuneet paikalliseen luontoon. Maatiaisissa on vielä runsaasti jäljellä villien kasvien ominaisuuksia; ne selviävät vähällä hoidolla erityisesti ”omalla” alueellaan. Maatiaiskanta on usein ”omalla alueellaan” erittäin taudin- ja ilmastonkestävä, koska sen laaja geneettinen kirjo tuottaa mitä moninaisimpia kasvuympäristön poikkeamia kestäviä yksilöitä. Pohjoisen kylmyys voi olla kasville myös suoja: Perunarutto ei kestä Lapin kylmyyttä ja niinpä puikulan viljely onnistuu paremmin Lapissa kuin etelässä; etelässä puikula saa helposti perunaruton. Muutkin Lapin maatiaiset kuten Lapin akileija, Kuolan pioni ja Väinönputki saattavat sairastua etelässä sieni- ja muihin tauteihin tai kärsiä valoilmaston erilaisuudesta.

FinE-tavaramerkki

Laajassa kasvitieteellisessä tutkimusohjelmassa 80-luvulla etsittiin kestävimpiä, kauneimpia ja parhaiten viherrakentamiseen soveltuvia kotimaisia kasveja. Tutkimustoiminta jatkuu. Syksystä 1997 lähtien parhaimmille kasveille on myönnetty FinE-merkki (Finnish Elite, Finsk Elit, suomalainen laatutaimi). Myös Suomessa jalostetut hedelmä- ja marjalajikkeet sekä täällä menestyvät ulkomaiset lajikkeet voidaan ottaa FinE-kasviksi. Asiantuntijat korostavat, että on tärkeää pitää maatiaiset ja niiden viljely oman paikallisalueensa sisällä. Erityisesti ristipölytteisten maatiaiskasvien, vaikkapa rukiin, geneettinen koodi voi muuttua hyvinkin nopeasti. Riski koskee myös itsepölyttäviä kasveja, vaikkapa esimerkiksi maatiaiskauraa ja -ohraa. Parasta maatiaislajikkeiden suojelua on kasvattaa niitä alkuperäisellä kasvupaikalla tai mahdollisimman lähellä alkuperäistä kasvuympäristöä. Mm. Rion biodiversiteettisopimus ja FAO:n kansainvälinen kasvigeenivaratoimintaohjelma, jotka velvoittavat valtioita huolehtimaan geenivarojen suojelusta, korostavat kasvupaikalla tapahtuvan suojelun merkitystä esimerkiksi geenipankkiin tallentamisen vaihtoehtona. Viime aikoina on keskusteluun noussut geenimanipuloitujen tulokkaiden aiheuttama riski sekoittua myös maatiaisiin. Riski on todellinen, koska siitepölyn ja siementen kantomatkalla elävät samaan lajiin kuuluvat kasvit muodostavat yhteisen populaation (kannan) ja sen yksilöt lisääntyvät keskenään ellei muutakaan lisääntymisestettä ole.

Maatiaiset ovat uhanalaisia

Maatiaiset ovat tärkeitä luonnon monimuotoisuuden kannalta, kulttuurihistoriallisesti ja erityisesti luonnonmukaiseen viljelyyn soveltuvien lajikkeiden geenipotentiaalina. Siitä huolimatta maatiaiset ovat uhanalaisia. Maanviljelyn keskittyminen suurille tiloille ja agrobisneksen globalisoituminen vähentävät jatkuvasti viljelylajikkeiden monimuotoisuutta. Koristekasvit hankitaan usein suurista kauppaketjuista ja ne ovat ulkomaista alkuperää. Ymmärtämättömyyttään ihmiskunta menetti vain muutamassa vuosikymmenessä 1900-luvulla suurimman osan sitä viljelykasvien monimuotoisuutta, joka oli hitaasti vuosisata vuosisadalta kehittynyt ihmisen ”kesytettyä” ensimmäiset villikasvit evoluutiokumppaneikseen. Nyt elämme maailmassa, jossa kolmekymmentä kasvia tuottaa 95 % ihmiskunnan ravinnosta ja kahdeksan kasvia (etunenässä vehnä, riisi, maissi ja peruna) 3/4 ruokavaliostamme. Huolestuttavinta on viljelykasvien lajinsisäinen köyhtyminen. Vain 4 lajiketta tuottaa 75 % Kanadan preerialla kasvavasta vehnästä ja yksi ainoa lajike peittää puolet ko. maa-alasta. Ravintomme monipuolisuus on vain harhaa: kun pakkaukset puretaan, huomaamme syövämme vain harvoja lajeja ja lajikkeita. Maapallon geenivarat ovat kuin poikkeuksellisen hyvin varustettu kirjasto. Kukin laji – esimerkiksi vehnä – voidaan nähdä yhtenä kirjana yhdellä tuntemattomista kirjaston hyllyistä. Kukin kirjan sivu on osa yhden lajin geenivaroja. Yksi virke yhdellä sivulla voi olla pala geneettistä koodia, jonka sisältämän ohjeen mukaan ihmiskunta voisi esim. valmistaa lääkettä jotakin vielä tuntematonta tautia vastaan. Surullista kyllä tämän laaja, arvokas ja korvaamaton geenivaranto on suurelta osin tuhoutunut ja on edelleen vaarassa tuhoutua. Menetämme koko ajan geneettistä tietoa ja materiaalia, jonka arvoa voimme vain arvailla. On vahinko, että elämän kirjastosta tuhoutuu kiihtyvällä nopeudella kokonaisia kirjoja (lajeja). Joskus voi olla jopa yhtä kohtalokasta menettää jostakin tärkeästä kirjasta vaikkapa vain joitakin sivuja. Ajattele vaikkapa lajia koira: jos menettäisimme kaikki muut rodut kuin kiinanpalatsikoiran, laji koira olisi pelastunut, mutta mitä kaikkea olisimmekaan menettäneet! Samoin voit ajatella monista kasvilajeista kuten kaali, ruis, vehnä, maissi...

Vehnän tarina

Ihminen ”kesytti” vehnän Välimeren alueella villeistä kantamuodoista, joita ei enää tunneta. Soveltamalla valintaa ihmiset kehittivät vehnätyyppejä, jotka eivät esimerkiksi ”särkyneet” eli pudottaneet siementä peltoon kypsyttyään. Varhaiset jalostajat pitivät mieluummin jyvät (=vehnän siemenet) omassa käytössään. Lopulta vehnäkasvit menettivät kyvyn lisääntyä ilman ihmisen apua. Perinteinen maanviljely säilytti kuitenkin muissa suhteissa vehnän perinnöllistä monimuotoisuutta. Pelkästään Kreikassa viljeltiin 1920-luvulla melkein sataa erilaista vehnälajiketta. Niistä 95 % katosi 40 seuraavan vuoden aikana. Tuho oli valtava, vaikka sitä ei ymmärretty, koska ihmisillä ei ollut tietoja geeneistä ja perinnöllisyyden perusteista. Kymmeniin (maatiais-) lajikkeisiin sisältynyt perinnöllinen muuntelukyky hävisi lyhyessä ajassa maatalouden ”tehostuessa”. Ihmiskunta menetti lyhyessä ajassa geenivarannon, joka olisi voinut olla mittaamattoman arvokas tulevaisuudessa. Suurituottoisten lajikkeiden viljelyyn perustuva vehnänviljelyn tehostuminen oli vain näennäistä. Uusien ”ihmelajikkeiden” keskimääräinen elinikä oli vain 5 - 15 vuotta. Useimmat muutkin uudet viljakasvilajikkeet pystyivät vastustamaan kasvitauteja ja tuholaisia vain lyhyen aikaa. Kasvitaudit ja tuholaiset voivat pyyhkäistä yksilajikeviljelmän yli kuin preeriapalo. Taantuvaa lajiketta on jatkuvasti pakko muuttaa ja ”korjailla” niillä geeneillä, joita on vielä jäljellä lajin maatiaisissa eli perinnöllisesti monimuotoisissa vanhoissa lajikkeissa. Maatiaisten monimuotoisuus siirtyy niiden geenien myötä ”ihmelajikkeen” uusiin sukupolviin auttaen niitä sopeutumaan taantumisen aiheuttaneiden tuholaisten ja/tai muuttuneen ilmaston ym. tekijöiden paineissa. Jopa geenitekniikasta huolimatta maatalous on siis voimaton ilman vanhoihin viljelykasvilajikkeisiin ja muihin ns. alkuperäiskasveihin sisältyvää perinnöllistä monimuotoisuutta. On taloudellisempaa torjua uusien lajikkeiden taantumista alkuperäiskasvien avulla kuin geenitekniikalla.

Suosi ja suojele maatiaisia - NYT

Monien maatiaislajikkeiden tulevaisuuden koetinkivi on maatalouspolitiikka; aivan liian usein vain sitä viljellään ja kasvatetaan mikä on taloudellisesti kannattavaa. Tahdollaan ja toimillaan ihminen on saanut aikaan nyt vallitsevan tilanteen, jolle on ominaista geeniperimän kapeus. Tahdollaan ja toimillaan ihminen voi sen myös muuttaa, jos arvokasta geeniaineistoa on vielä saatavissa. Olisikin tärkeää, että maatiaislajikkeiden säilyttäminen ja samalla tehoviljeltyjen lajien geneettisen monimuotoisuuden turvaaminen otettaisiin erääksi maatalouspolitiikan tavoitteeksi.

Pitkällä aikavälillä koko elämäntapamme eli se mitä syömme, millaiseen kuituun pukeudumme, mistä talomme rakennamme, mistä ilomme löydämme, ratkaisee maatiaiskasveihin sisältyvän monimuotoisuuden ylläpitämisen. Maatiaislajikkeiden harrastajat toivovat, että mahdollisimman moni tämän pikkuplaneetan asukas ottaisi omakseen elämäntavan, johon maatiaiset kuuluvat luonnollisena osana: taimien vaihtoa naapureiden kesken, siementen keräystä, puutarhatalkoita, lähituottajien perinteisiä lajeja pöytään, tuoksuvia perhospuutarhoja, jokanaisen silmämääräistä kasvinjalostusta, juhlavillaa vaikkapa morsingolla värjätystä kankaasta. Luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen on kulttuurisen monimuotoisuuden ylläpitämistä. Se antaa myös elämyksiä. Tämän ovat havainneet muinaisuutta ja keskiaikaa harrastavat ilahduttavasti kasvavat nuorten ryhmät.

Mitenköhän maatiaislajikkeiden tunnetuksi tekeminen saataisiin nykyistä vankemmin koulutukseen? Erityisen tärkeää olisi ammatillisten oppilaitosten innostuminen asiasta. Metsähallituksen perinnetilat ovat arvokas avaus. Monet muutkin ovat alkaneet toimia. Tarvitaan kuitenkin lisää maatiaisten turvasaarekkeita ja niiden käyttötaitojen ylläpitämiseen ja kehittämiseen kannustavia oppimiskeitaita? Eikö olisi aika alkaa rikastuttaa maaseutua ja museoiden ja oppilaitosten pihoja kaupungeissakin perinnepuutarhoin ja -ryytimain. Erityisesti museoväen soisi tulevan mukaan etsimään kotiseutunsa ja -maakuntansa maatiaiskasveja ja varmistamaan niiden säilymisen tuleville sukupolville? Ehkäpä maatiaisten ympärille voisi luoda jopa uusia elämyksellisiä elinkeinoja: kansatieteellisiä reservaatteja, keskiaikaisia kievareita omine viljelmineen, valistuksen ajan muotopuutarhoja.

Maatiaislajikkeiden suojelusta voi saada myös tuloja. Mm. yhdistykset, säätiöt, julkisoikeudelliset yhteisöt ja yksityiset viljelijät ovat vuodesta 2000 lähtien voineet hakea taloudellista tukea alkuperäiskasvien (=maatiaisten ja virallisesta kasvilajikeluettelosta poistettujen vanhojen kauppalajikkeiden) ylläpitoviljelylle. Maatiaiskasvien erityistukisopimus tehdään viideksi vuodeksi kerrallaan. Sitä haetaan keväällä oman alueen työvoima- ja elinkeinokeskuksesta (TE-keskus). Ylläpitoalalla (vähintään 1 ha) on estettävä sekoittuminen tai risteytyminen muiden saman lajin lajikkeiden kanssa. Ylläpitoviljelyä seurataan tarkastuksin, jotka kohdistuvat mm. lajikkeen aitouteen, (ristipölytteisen kasvin) riittävään eristysetäisyyteen, varastotilanteeseen ja vieraiden lajikkeiden tai muiden haitallisten viljelykasvien mahdolliseen esiintymiseen viljelyksellä.

Kirjallisuutta

Alanko ja Kahila 1998 Palavarakkaus ja särkynyt sydän sekä muut perinteiset koristekasvit. Tammi. 138 sivua.

Alanko ja Kahila 1996 Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. Tammi. 336 sivua.

Alanko., Joy, Kahila ja Tegel 2002 Suomalainen ruusukirja. Tammi, 300 sivua. Alkuperäiskasvien viljely 2000 Maatalouden ympäristötuen erityistuet 2000-2006. Maa- ja metsätalousministeriö, 6 s.

Heikkilä 1995 Tyrni luonnonvaraisena ja viljelykasvina. Satakuntaliitto, 42 s.

Hukkinen 1995 Luonnonkuitujen kehruu. Dataliina, 83 s.

Hukkinen1995 Pellava - kasvatus ja muokkaus. KY, 2. painos, 54 s.

Krannila ja Paavo 1996 Omenapuu. 94 sivua.

Lappalainen (toim.) 1998 Suomen luonnon monimuotoisuus. Suomen ympäristökeskus ja Edita. 304 s.

Lindgren 2000 Saariston laitumet. Edita, 192 s.

Maatiaisen jäsenlehdet 1/1996, 2/1999, 2/2002

Mikkola, Kauri ja Tanner 2001 Perhospuutarha. Tammi, 240 s.

Myers (toim.) 1990 Gaia - elävä maapallo. Tunne vastuusi huomisen maailmasta. Weilin+Göös, 272 s.

Paalo 2000 Peruna. Rakennusalan kustantajat RAK. 128 s.

Rousi 1997 Auringonkukasta viiniköynnökseen. Ravintokasvit. WSOY, 390 s.

Tigerstedt, Lappalainen ja Rämö 2002 Elävä kulttuuriperintö: Maatiaiset muutosten paineessa. Maatiainen 2/2002.

Sanastoa

Geeni eli perintötekijä on DNA:sta muodostunut periytymisen perusyksikkö.

Kanta eli populaatio on samalla alueella keskenään vuorovaikutuksessa elävien saman lajin yksilöiden joukko. Saman kannan (populaation) jäsenillä on mahdollisuus lisääntyä keskenään. Siitepölyn ja siementen kulkema matka määrää kasvipopulaation rajat.

Laji on tärkein luokitteluyksikkö biologiassa. Eri lajien välillä on erilaisia risteytymisesteitä.

Lajike (kansainvälinen nimitys cultivar) on pelkästään viljelykasvien luokittelussa käytettävä yksikkö. Se on yleensä kasvinjalostuksen tuloksena syntynyt, tietyssä määrin yhtenäinen yksilöjoukko. Lisäyksessä lajikkeen täytyy säilyttää ominaisuutensa.

Populaatio, ks. kanta.

Kestäviä perinnekasveja Harrastajat ovat tärkeitä. Ehkä satavuotias harvinaisuus kasvaa sinun puutarhassasi! Salli itsellesi ilo osallistua luonnon monimuotoisuuden vaalimiseen. Suosi kotimaisia ruusuja, perennoja, monivuotisia yrttejä, omenapuita, marjapensaita. Viljele ja käytä ryvässipulia, ilmasipulia, pillisipulia, kaskinaurista, vanhaa härkäpapulajiketta. Opi tunnistamaan malvat, akileijat, harjaneilikat, ukonhatut, salkoruusut, sinilatvat, pionit, liljat. Istuta ystävän puutarhaan särkynytsydän tai palavarakkaus. Tee suopayrtistä saippuaa. Mitä kaikkea merkityksiä voivatkaan kantaa illakko, esikko, sikuri, hirvenjuuri, unikko, palturitupakka, neidonkieli, ängelmä ja keltamo? Hyviä paikkoja maatiaiskoristekasveille on kaikkialla: kotipihat, siirtolapuutarhat, kesämökkipihat, maatilat, pappilat, kartanot, museot, perinnetilat, puistot, tienpenkat, joutomaat.

Kasvattajan omat teot Kokeile alkuun luokkasi kanssa vaikka näitä: 1. muistaminen, haastattelut, vanhat valokuvat, vanhat suomalaiset elokuvat, mummin puutarha 2. tutkimusretkikunta kotikaupungin vanhoihin puistoihin 3. aikamatka tervanpolttoon tai pellavan loukutukseen metsähallituksen perinnetilalle 4. lähipuiston alkukartoitus, taimien istutus tai siementen hankinta, kylvö ja kasvatus 5. takapihan kasvinjalostusohjelma – harjoita näkeviä silmiä ja maistavia suita 6. perinnepidot, niittotalkoot, maatiaistaitokilpailut 7. aloite kirjakokoelmaksi kouluun tai kotipaikkakunnan kirjastoon 8. tietotuikkaus koteihin ja informaatiopiikki avainryhmille 9. toimintasuunnitelma kaupungin puutarhurin kanssa 10. määräaikainen kummikohde, oman ylläpitotehtävän etsintä

Alkuun