KASVIT - elävää kulttuuriamme

TIEDON LÄHTEEKSI
Takaisin artikkeleihin

Hannele Kekäläinen

Perinnemaisemat ja perinnebiotoopit

Perinnemaisemat ovat pääosin perinteisen karjatalouden ja niihin liittyvien toimintojen muovaamia maisematyyppejä. Ne voidaan jakaa rakennettuihin perinnemaisemiin ja lähinnä niitto- ja laiduntalouden myötä syntyneisiin kulttuurivaikutteisiin luontotyyppeihin eli perinnebiotooppeihin. Perinnebiotooppeja ovat erilaiset niityt, hakamaat, nummet, metsälaitumet ja kaskimetsät.

Perinteisen karjatalouden aikana pieniä peltotilkkuja käytettiin lähes yksinomaan viljan viljelyyn. Karjan talvirehu koottiin erilaisilta niityiltä, ja karja laidunsi vapaasti metsissä. Heinää niitettiin rannoilta, soilta ja kivennäismaalle raivatuilta niityiltä. Myös kaskiahoja niitettiin viljelyn päätyttyä. Heinä koottiin tarkoin talteen myös pientareilta ja teiden varsilta. Karja päästettiin niityille ja pelloille laiduntamaan vasta sadonkorjuun jälkeen, muuna aikana se sai etsiä itse ravintonsa kylien lähimetsistä ja hakamailta.

Vuosisatainen niitto ja laidunnus sekä lehdesten kokoaminen muovasivat nämä perinteiset heinä- ja laidunmaat sekä maisemiltaan että eliöstöltään omaleimaisiksi ja ympäröivistä luonnonalueista poikkeaviksi luontotyypeiksi. Perinnemaisemat ovat olennainen osa elävää historiaamme ja niihin sisältyy paljon myös kulttuurihistoriallisia arvoja, jotka liittyvät sekä itse alueisiin että niitä synnyttäneisiin ja muokanneisiin toimintoihin ja traditioihin. Aika ajoin perinnemaisemat ovat olleet esillä myös taiteessa, muun muassa kansallisromanttisten runojen ja esimerkiksi Eero Järnefeltin maalausten aiheina (mm. Raatajat rahanalaiset, Lehmisavu ja Heinäkuun päivä).

Miten tunnistan perinnebiotoopin

Erilaiset niityt ovat perinnebiotooppiemme ydin. Ne ovat muokkaamattomalla maalla olevia pääsoin puuttomia ja pensaattomia ruohojen, heinien ja sarojen muodostamia kasviyhdyskuntia. Niityt voidaan jakaa kivennäismaa-, ranta-, tulva- ja suoniittyihin Lisäksi maankäytön perusteella voidaan erottaa vielä kaskialueiden ahot. Kuivimpia niittyjä nimitetään kedoiksi.

Nummet ovat saariston ja rannikkoseudun hiekkaisilla mailla esiintyviä puuttomia varpuvaltaisia kankaita. Hakamaat koostuvat puiden ja puuryhmien sekä pienten niittylaikkujen mosaiikista. Metsälaitumet ovat puolestaan laidunnettuja metsiä, joissa vallitsevan metsäkasvillisuuden rinnalla kasvaa niittylajeja. Myös pienet niittyaukiot ja kookkaat muurahaiskeot ovat luonteenomaisia metsälaitumille. Harvinaisimpia perinnebiotooppeja ovat lehdesniityt ja lepikkoniityt. Nämä ovat puustoisia niittyjä, joista lehdesniityille ovat luonteenomaisia erikoisen muotoiset lehdestetyt puut. Lehdeksiä eli lehtipuiden oksia kerättiin aiemmin erityisesti lampaiden talvirehuksi.

Niityn kasvilajisto

Pitkään jatkunut käyttö on muovannut perinnebiotoopeille omaleimaisen ja muusta luonnonympäristöstä poikkeavan kasvilajiston. Niiden lajisto koostuu sekä alun perin paikalla olleista lajeista että raivauksen, niiton ja laidunnuksen myötä ympäröiviltä alueilta kuten muilta niityiltä tai lehdoista, reheviltä soilta, rannoilta, kallioilta, metsistä ja metsäpaloalueilta sekä pohjoisessa tuntureilta niille levinneistä lajeista. Alkuperäisten lajien rinnalla niityillä esiintyy myös ihmisen mukana kulkeutuneita lajeja, esimerkiksi muinaistulokkaita eli arkeofyyttejä.

Kalliolta ja metsistä niitylle ovat siirtyneet muun muassa ahosuolaheinä, kangas- ja metsämaitikka, kissankäpälä, kultapiisku, lampaannata, metsälauha ja hietakastikka. Lehdoista ja reheviltä soilta ovat puolestaan peräisin metsäkurjenpolvi, vilukko, kullero, ojakellukka, huopakeltano ja lillukka sekä lukuisat niittyjen sarat ja heinät. Rentukka, rantatädyke sekä niitty- ja rönsyleinikki ovat alkujaan rantojen kasveja. Tuntureilta pohjoisille kyläkentille ovat levittäytyneet esimerkiksi pikkutervakko, tunturikurjenherne, tunturinurmikka, tunturihärkki ja kellosinilatva. Muinaistulokkaista tutuimpia ovat päivänkakkara, siankärsämö, ketoneilikka, särmäkuisma, pukinjuuri, kumina sekä puna- ja valkoapila.

Luonteenomaista jatkuvassa käytössä olleille laidun- ja niittoniityille on monilajisuus. Parhailla kohteilla lajimäärä nousee neliömetriä kohden jopa neljäänkymmeneen, mihin määrään muilla luontotyypeillämme ei päästä. Kasvit ovat yleensä levittäytyneet niityille tasaisesti ja selviä valtalajeja on vaikea nimetä.

Vaihteleva ja monilajinen kasvillisuus houkuttelee niityille runsaasti eläimiä erityisesti hyönteisiä. Etenkin perhoset, pistiäiset ja kovakuoriaiset ovat perinnebiotoopeilla runsaslukuisia. Perinnebiotoopeilla on myös oma sienilajistonsa.

Niityille valikoitunut kasvilajisto on valoa ja lämpöä vaativaa sekä ravinteiden lähinnä typen ja fosforin niukkuudesta hyötyvää. Lisäksi erityisesti kedoilla kasvit sietävät hyvin kuivuutta, kulottuvathan kedot kuivina kesinä jo keskikesällä. Lisäksi niittylajit kestävät tai jopa vaativat jatkuvaa laidunnusta ja vuosittaista niittoa. Laidunmailla karjan tallaamat aukkopaikat muuten yhtenäisessä kasvipeitteessä lisäävät siementen itämismahdollisuuksia, ja kuljeksiessaan karja levittää kasvien siemeniä. Kasvit reagoivat niittoon ja laidunnukseen hiukan eri tavoin, niinpä yksinomaan niittämällä tai laiduntamalla hoidetuilla niityillä on eri lajistoa. Karja, erityisesti lampaat valikoivat syömänsä lajit hyvinkin tarkkaan, niitto sitä vastoin on yhtä armoton kaikkia lajeja kohtaan.

Perinnebiotoopit säilyvät vain niittämällä ja laiduntamalla

Päinvastoin kuin muiden luontotyyppien kohdalla perinnebiotooppien lajistollisen monimuotoisuuden säilyttäminen vaatii alueiden jatkuvaa käyttöä. Hoitamattomalla niityllä kukkaloisto ei kauaa säily, vaan ravinnetaso alkaa kohota ja kilpailullisesti voimakkaammat kookkaat ruohot ja heinät kuten koiranputki, vadelma, nokkonen, nurmilauha ja juolavehnä valtaavat alaa matalilta niittykasveilta. Varjostus lisääntyy ja kuloheinä peittää pienimmät alleen. Lopulta pensaikko ja metsä valtaavat niityn. Tänä päivänä perinnebiotooppiemme tila on huolestuttava. Niitä löytyy enää hyvin vähän ja useat kohteet ovat jääneet pois käytöstä. Alueet ovat rehevöityneet ja kasvamassa umpeen.

Perinnebiotooppien alamäki alkoi jo 1800-luvun lopulla, jolloin maatalouden voimakas rakenne muutos sai alkunsa. Maatalous koneellistui ja kemikalisoitui. Niityt raivattiin pelloiksi tai jätettiin käyttämättömiksi, karjan rehu alettiin tuottaa pelloilla keinolannoitteiden turvin ja myös laidunkarja siirrettiin peltolaitumille. 1880-luvulta tähän päivään niittyjen pinta-ala on pudonnut 1,6 miljoonasta hehtaarista alle prosenttiin.

Sitä mukaan kun perinnebiotooppien määrä on pienentynyt, myös niiden eliölajisto on joutunut ahtaalle. Viimeiset elinympäristöt ovat pieninä sirpaleina etäällä toisistaan ja näilläkin paikoilla kilpailu muiden lajien kanssa on kiristymässä. Tällä hetkellä perinnebiotoopit ovat toiseksi tärkein uhanalaisten lajien elinympäristö metsien jälkeen. Vuonna 2000 ensisijaisesti erilaissa kulttuuriympäristöissä elää jo 28 % uhanalaisista lajeista. Eniten uhanalaisia niittylajeja eli noin kolmannes koko ryhmän uhanalaisista lajeista on putkilokasveissa ja selkärangattomissa eläimissä. Suurin osa eli kaksi kolmasosaa kaikista uhanalaisista perinnebiotooppien lajeista on ketojen ja tuoreiden niittyjen lajeja. Uhanalaisten lajien lisäksi on suuri joukko ennen hyvin tavallisiakin lajeja kuten päivänkakkara, ahomatara ja ahomansikka, jotka ovat taantuneet voimakkaasti. Esimerkiksi edellä mainittujen lajien on arvioitu menettäneen 90 % 1900-luvun alussa olleista kasvupaikoistaan. Yksilömäärissä menetys saattaa olla jopa 99%!

Niittyjen ja hakamaiden lisäksi perinnebiotooppien lajeja esiintyy ojien ja teiden pientareilla, kuivilla kentillä ja pihamailla. Varsinaisten perinnebiotooppien vähetessä näiden alueiden merkitys keto- ja niittylajien turvapaikkoina korostuu. Näiden alueiden hoitoon on tarpeen kiinnittää erityishuomiota. Esimerkiksi niittäminen tehdään vasta niittylajien siementen kypsyttyä. Yleinen huoli perinnebiotooppien tilasta ja tarve niiden säilyttämiseen on johtanut eri puolilla maata lukuisiin hoitoprojekteihin. Viranomaisten lisäksi erilaiset yhdistykset, kansalaisjärjestöt, kerhot, koululuokat ja yksityiset ihmiset ovat kantaneet kortensa kekoon osallistumalla niitto- ja raivaustalkoisiin tai talkooleireille. Talkootyöläiset tekevät arvokasta työtä. Ilman heidän panostustaan monet arvokkaat kohteet jäisivät hoidotta. Talkoot lisäävät paikkakunnan yhteishenkeä ja ne ylläpitävät paikallista kulttuuria. Niillä on myös tärkeä kasvatuksellinen merkitys ja niiden kautta vanhoja työmenetelmiä voidaan siirtää sukupolvelta toiselle.

Kirjallisuutta:

Hæggström, Heikkilä, Peiponen ja Vuokko 1995 Toukohärkä ja kultasiipi. Niityt ja niiden hoito. Otava, Helsinki. 160 s.

Salminen ja Kekäläinen (toim.) 2000 Perinnebiotooppien hoito Suomessa. Perinnemaisemien hoitotyöryhmän mietintö. Ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 443: 1 - 162.

Lindgren 2000 Saariston laitumet. Oy Edita Ab. Helsinki. 192 s.

Grönlund, Lehtelä, Luotonen ja Hakalisto 1998 Pohjois-Karjalan perinnemaisemat. Pohjois-Karjalan ympäristökeskus, Joensuu. Alueelliset ympäristöjulkaisut 61: 1 - 167.

Hovi 2000 Päijät-Hämeen perinnemaisemat. Hämeen ympäristökeskus, Hämeenlinna. Alueelliset ympäristöjulkaisut 190: 1-130.

Hänninen-Valjakka 1998 Etelä-Savon perinnemaisemat. Etelä-Savon ympäristökeskus, Mikkeli Alueelliset ympäristöjulkaisut 87: 1 - 147.

Ilaskari 2000 Pohjois-Savon perinnemaisemat. Pohjois-Savon ympäristökeskus, Kuopio. Alueelliset ympäristöjulkaisut 141: 1 - 191.

Jantunen, Saarinen ja Marttila 1999 Etelä-Karjalan perinnemaisemat. Teoksessa Hering, Jantunen, Saarinen ja Marttila Kaakkois-Suomen perinnemaisemat. Kaakkois-Suomen ympäristökeskus, Suomen ympäristökeskus, Kouvola. Alueelliset ympäristöjulkaisut 124: 9-84.

Jutila, Pykälä ja Lehtomaa 1996 Satakunnan perinnemaisemat. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Alueelliset ympäristöjulkaisut 14: 1 - 202.

Kalpio ja Bergman 1999 Lapin perinnemaisemat. Lapin ympäristökeskus ja Metsähallitus, Rovaniemi. Alueelliset ympäristöjulkaisut 116: 1 - 236.

Kivelä 2000 Keski-Suomen perinnemaisemat. Keski-Suomen ympäristökeskus, Jyväskylä. Alueelliset ympäristöjulkaisut 175: 1 - 226.

Kontula Lehtomaa ja Pykälä 2000 Someron Rekijokilaakson maankäytön historia, kasvillisuus ja kasvisto. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 306: 1 - 96.

Lehtomaa 2000 Varsinais-Suomen perinnemaisemat. Lounais-Suomen ympäristökeskus, Turku. Alueelliset ympäristöjulkaisut 160: 1 - 429.

Liedenpohja-Ruuhijärvi, Kääntönen, Schultz, Krogerus ja Palokoski 1999 Pirkanmaan perinnemaisemat. Pirkanmaan ympäristökeskus, Tampere. Alueelliset ympäristöjulkaisut 125: 1 - 258

Pykälä ja Bonn 2000 Uudenmaan perinnemaisemat. Ängar, hagmarkes och skogsbeten i Nyland Suomen ympäristökeskus, Uudenmaan ympäristökeskus, Helsinki. Alueelliset ympäristöjulkaisut 178: 1-367.

Talvia 2000 Kanta-Hämeen perinnemaisemat. Hämeen ympäristökeskus, Hämeenlinna. Alueelliset ympäristöjulkaisut 157: 1 - 135.

Tikkanen Hongell ja Polso 1999 Keski-Pohjanmaan perinnebiotoopit. Länsi-Suomen ympäristökeskus, Kokkola. Alueelliset ympäristöjulkaisut 112: 1 - 141.

Vainio ja Kekäläinen (toim.) 1997 Pohjois-Pohjanmaan perinnemaisemat. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus, Oulu. Alueelliset ympäristöjulkaisut 44: 1 - 245.

Vainio, Autio ja Leinonen 2000 Kainuun perinnemaisemat. Kainuun ympäristökeskus, Kajaani. Alueelliset ympäristöjulkaisut 147: 1 - 211.

Pykälä 2001 Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 495. 205 s.

Alkuun