KASVIT - elävää kulttuuriamme

TIEDON LÄHTEEKSI
Takaisin artikkeleihin

Leena Hämet-Ahti

Pitkäaikainen yhteiselo

”Nykyaikana emme enää ole samalla lailla luontomme armoilla kuin ennen. Ihmisestä on tullut ’luonnon herra’. Mutta luonnosta olemme kuitenkin yhä riippuvaisia, ei vain aineellisen toimeentulomme vuoksi, vaan myös – henkemme vuoksi. Sielumme näivettyy, jos emme saa nähdä ja kuulla, kaikin aistimimme tuntea luonnon rikkautta ja kauneutta...” (Reino Kalliola 1950)

Koko olemassaolonsa ajan ihminen on ollut täysin riippuvainen kasveista ja niiden tarjoamasta ravinnosta, suojasta ja energiasta. Satoja tuhansia vuosia kaikki tarvittavat kasvit kerättiin suoraan luonnosta, vain viimeiset 10 000 vuotta niitä on osattu viljellä ja sitäkin paljon lyhyemmän ajan teollisuuden muokkaamia kasvituotteita on ollut tarjolla. Useinkaan emme enää edes huomaa, miten suuri tekijä kasvit ovat jokapäiväisessä elämässä.

Ruokaa, juomaa

Keräilytalouden aikana ihmisten ruokavaliossa oli hyvin paljon erilaisia kasvilajeja mutta määrällisesti jokaista verraten vähän. Maanviljelyn myötä käytettyjen kasvilajien luku on vähentynyt: arvioidaan että valtaosa maapallon väestön ravinnosta koostuu noin 80 kasvilajista vaikka kelpaavia lajeja on tuhansia.

Nykysuomalaisen ateriasta koostuu erilaisista viljatuotteista, (leipä, pasta, puuro ym.), juureksista (peruna, porkkana, lanttu ym.), vihanneksista (tomaatti, kurkku, sipuli ym.) ja hedelmistä (omena, banaani ym.), jotka helposti tunnistetaan kasveiksi. Ruoan valmistuksessa välttämätön rasva on usein öljyä, jonka nimi kertoo siihen käytetyn kasvin (rypsi, maissi, soija ym.). Mausteet tiedetään yleisesti kasveista saaduiksi, mutta harvemmin tulemme ajatelleeksi, että käytämme useita kasvin osia: hedelmiä (pippuri, kumina), lehtiä (persilja, laakeri), puun kuorta (kaneli), juurta (piparjuuri), juurakkoa (inkivääri) ja jopa emin luotteja (sahrami). Joskus kallis mauste on korvattu synteettisellä tuotteella, joka sekin on kasveista peräisin: vaniljasokerissa on Vanilla-kämmekän hedelmästä saatavaa vanilliinia mutta vanilliinisokerissa on selluloosateollisuuden sivutuotteena syntyvästä ligniinistä valmistettua synteettistä vanilliinia. Kaikkein kallein mauste, sahrami, ei sentään ole saanut kopiota. Sokeri, jota käytetään sekä makeuttajana että säilöntäaineena, on peräisin joko heinäkasveihin kuuluvan sokeriruo’on varresta tai savikkakasveihin kuuluvan sokerijuurikkaan sokeripitoisesta solunesteestä.

Rohtoja ja lääkkeitä

Hyvin pitkään kaikki ihmisten sairauksien ja muiden vaivojen hoitoon käytetyt rohdot saatiin luonnosta. Moni maustekasvi on tai on ollut myös rohdos: kuminan kerrotaan auttavan mahakouristuksiin ja ilmavaivoihin, basilikan rauhoittavan ja piristävän. Kun orgaanisen kemian kehittyessä 1800-luvulla opittiin eristämään kasveista lääkkeellisiä yhdisteitä, alkoi myös niiden synteettinen valmistus. Kuitenkin monet niistä ovat kemialliselta rakenteeltaan niin monimutkaisia, että on taloudellisempaa eristää niitä kasveista. Raaka-aine tuotetaan usein erityisillä lääkekasviviljelmillä, mutta monissa sitä kerätään vielä luonnosta. Apteekista ostetun lääkkeen aineosissa voi olla kasvista eristettyjä tai niiden synteettisiä ”kopioita”.

Kuituja

Keräilevä-metsästävä ihminen tarvitsi taakkojen sitomiseen ja pyyntivälineisiin narua ja köyttä, joiksi soveltuivat kasvien sitkeät, kuituja sisältävät osat. Niinipuun eli metsälehmuksen kuoresta saatavaa niintä käytettiin Suomessa jo kivikaudella köysiin ja verkkoihin. Nykyajan kuitutuotteita ovat paperi ja tekstiiliteollisuuden raaka-aineet. Paperi, Suomen teollisuuden tärkeä vientituote, tehdään selluloosasta. Sen raaka-aineena ovat puukuidut, joita saadaan metsiemme havupuiden rungoista. Myös heinäkasvien korsissa on puukuituja, ja paraikaa selvitetään Suomessakin ruokohelven viljelyä paperiteollisuuden raaka-aineeksi.

Tekstiiliteollisuudelle sopivia kuituja on useissa eri kasveissa: kankaiden valmistukseen käytetään mm. puuvillapensaan siemenkarvoja ja pellavan varren kuoriosan niinisyykimppuja. Mutta kuituja tarvitaan lukuisiin muihinkin tarvikkeisiin ja esineisiin: köysiin, säkkeihin, mattoihin, koreihin, harjoihin, luutiin. Monia näistä valmistetaan nykyään erilaisista hajoamattomista muoveista, jotka sitten huonosti hajoavina jätteinä kuormittavat ympäristöä. Tekstiiliteollisuus käyttää paljon keinokuituja, mutta osa niistäkin on peräisin kasveista eli ne on tehty selluloosasta (viskoosi, modaali, kupro ym.). Luonnonsilkki saadaan silkkiperhosen toukan kehräämästä kotelosta, mutta toukan ravintona on mulperipuun lehdet. Villa keritään lampaasta, joka on kasvissyöjä. Molemmat ovat eläinten ”jalostamaa” kasvikuntaa.

Puuta

Metsäisillä seuduilla puut ovat suojanneet ihmistä sateelta, paisteelta ja tuulilta, tarjonneet piilopaikan viholliselta ja riistaa pyydettäväksi, polttoainetta lämmitykseen sekä raaka-ainetta rakentamiseen ja tarvekaluihin. Vaikka viime vuosisadan kuluessa puun käyttö suuresti korvautui metalleilla ja muoveilla, puu on yhä tärkeä sekä kaikenlaisessa rakentamisessa että erilaisissa esineissä: sellaista kotia, toimistoa tai muuta laitosta tuskin on, jossa puuta ei olisi muodossa tai toisessa.

Fossiilisten polttoaineitten (kivihiili, öljy, maakaasu) lisääntyvä käyttö on kasvattanut ja yhä kasvattaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta, puu ymmärretään nykyään tärkeäksi energian lähteeksi. Kun poltamme puuta, kierrätämme nykyään elävissä kasveissa olevaa hiilidioksidia emmekä vapauta kauan sitten varastoitua. Tämä kuitenkin edellyttää, että metsä ei vähene. Käytetyn puun tilalle on annettava kasvaa koko ajan uutta, joka sitoo ilmakehään päästetyn hiilidioksidin.

Mielen terveyttä ja virkistystä

Suomalaiset elivät hyvin pitkään keskellä metsää, vasta noin 5000 vuotta sitten siihen alettiin kasketen raivata viljelyaukeita. Parin viime vuosisadan kuluessa maamme asutuskeskuksista on tullut niin laajoja, että metsä näkyy vain laitaosissa asuvien ikkunoista. Mutta ilman kasvien vihreyttä emme ole – onneksi – oppineet elämään. Korvaamaan ovat tulleet puistot, katuvarsien puukujanteet, piha ja parvekeistutukset, huonekasvit ja leikkokukkakimput. Hiihtoladut, lenkkipolut, siirtolapuutarhat ja kesämökit sitovat nykyihmisen vapaa-ajan eläviin kasveihin.

Mutta myös vastuuta

Melko helppoa on nähdä kasvit ihmisen tarpeitten tyydyttäjänä, mutta vaikeampi huomata, mitä ihminen merkitsee kasveille. On selvää, että erilaiset rakennukset, kadut, tiet, voimalaitosten tekojärvet, pihat, pellot, puutarhat ovat vieneet monelta kasvilta elinympäristön. Tekniikan avuksi ottanut ihminen on päässyt irti omasta ekologisesta lokerostaan ja vallannut tilaa lukuisilta muilta eliöiltä. Tasapaino ihmisen ja muun luonnon välillä on järkkynyt edellisen – näennäiseksi - voitoksi ja jälkimmäisen tappioksi. Kasveista useat lajit ovat suuresti taantuneet, jopa hävinneet. Toiset taas ovat runsastuneet, jopa laajalti levittäytyneet uusille alueille ihmisen tahallisen tai tahattoman toiminnan ansiosta. Suomessa kasvaa vakinaisena noin 1300 putkilokasvilajia (sanikkaista ja kukkakasvia). Niistä noin kolmannes on tulokkaita: ihmisen, hänen kulkuneuvojensa, tavaroittensa, kylvösiemenensä ja kotieläintensä kuljettamia tai ainakin niiden kasvupaikat ovat ihmisen tai hänen kotieläintensä toiminnan tuloksena muodostuneita. Luontomme tappioita taas ovat Suomesta hävinneet ja uhanalaisiksi tulleet: niitä on vielä alle 5 % putkilokasvilajistostamme. Näinkin vähäinen määrä ei ole tehokkaan luonnonsuojelun vaan maamme harvan asutuksen ansiota. Muutokset kasvilajistossa merkitsevät myös muutosta koko eliölajistossa.

Lisääntyvä ihmisten lukumäärä vie yhä enemmän tilaa kasveilta ja lisää niiden käyttöä. Vaikka kasvit ovat uusiutuva luonnonvara, meidän ei pitäisi tuhlata niitä. Jokaisen meistä tulisi silloin tällöin ajatella, mitä elintapamme merkitsevät kasveille ja koko luonnolle. Jos kasvit voivat huonosti, meilläkään ole hyvä olla.

Alkuun