Alla olevassa Marja Sahlbergin artikkelissa esitellään lyhyesti yrttien historiaa, erilaisia yrttejä ja niiden käyttöä eri aikoina. Monet artikkelin yrteistä ovat tuttuja maustekasveja, mutta mahtuupa mukaan myös harvinaisempia tuttavuuksia. Lisätietoa yrteistä löytyy verkosta esimerkiksi osoitteesta www.yrttitarha.com. Sieltä voitte hakea esimerkiksi yrttiruokaohjeita, joita voitte kokeilla kotitaloustunneilla. Sivuilta löytyy paljon myös muuta tietoa yrttien viljelystä aina yrtteihin liittyvään kansanperinteeseen. Yrtteihin kannattaa tutustua myös niiden luonnollisessa kasvuympäristössä. Historiatietoon pohjautuvia yrttitarhoja on elvytetty tai luotu uudestaan useissa kulttuuriympäristöissä, kuten Heinolan kaupungin museon Ascanin talon pihalla. Ottakaa selvää, löytyykö koulunne lähistöltä yrttiviljelmiä ja järjestäkää retki yrttien vieraaksi. Tervetuloa yrttien maailmaan.

Marja Sahlberg

Yrttien ja historiaa

Arkeologiset tutkimukset osoittavat, että jo kivikauden ihmiset käyttivät yrttejä. Rohtokasvien avulla parannettiin tauteja ja niitä käytettiin uskonnollisissa menoissa. Vanhimpia tietoja rohdoista löytyy sumerien savitauluista, jotka ovat peräisin noin vuodelta 2000 eKr. Vähän nuoremmissa Egyptiläisten papyrusrullissa kuvaillaan noin 700 rohdosta, joten egyptiläisetkin käyttivät runsaasti kasveista saatavia lääkkeitä. Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät yrttejä mausteina, lääkkeinä ja taikamenoissa. Myös Raamatussa mainitaan monia yrttejä ja mausteita. Länsimaisen lääketieteen isänä pidetään kreikkalaista Hippokratesta, joka eli vuosina 460-377 eKr. Hän uskoi dieettiin, terveellisiin elämäntapoihin, liikuntaan ja yrttilääkkeisiin. Hänen kootuissa teoksissaan mainitaan 300 lääkeyrttiä.
Sitä mukaa, kun Rooman valtakunta laajeni Galliaan ja Brittein saarille, myös yrtit kulkeutuivat sinne. Roomalaiset kuljettivat mukanaan yrttien siemeniä ja juurakoita, joita he istuttivat valloittamilleen alueille. Jotkut kasveista, kuten fenkoli, villiintyivät ja toisia, kuten tilliä, persiljaa, rosmariinia, valkosipulia ja salviaa alettiin viljellä uusilla alueilla. Rooman valta-kunnan hajottua olivat luostarit niitä paikkoja, joissa viljeltiin yrttejä ja vaalittiin tietoa ryytikasveista. Tärkeä merkitys yrttien yleistymiselle oli Kaarle Suuren vuonna 812 antama määräys niistä kasveista, joita hänen kruununmaillaan piti viljellä. Siinä mainittiin esim. salvia, kumina, anis, rosmariini, timjami, lipstikka, persilja ja krassi.
Jo viikinkiaikana Pohjoismaissa viljeltiin sekä vihanneksia että yrttejä. Pääasiassa mausteyrtit kuitenkin tulivat Pohjolaan katolisen ajan munkkien matkassa ja pyhiinvaellusmatkojen tuliaisina. Ensimmäiset ryytitarhat perustettiin Suomessakin luostareihin. Uskonpuhdistuksen lopetettua luostarit, yrttien viljely jatkui linnoissa ja kartanoissa. Juhana-herttuan aikaan Turun linnassa oli yrttitarha ja 1600-luvulla tiedetään Turun akatemian ryytimaassa viljellyn 26 eri mausteyrttiä. Carl von Linnén ansiosta alkoi 1700-luvulla järjestelmällinen lääkekasvien viljely.
Elias Lönnrot oli innokas kasvitieteen harrastaja, joka keräsi myös tietoa kasvien käytöstä lääkkeenä. Vuonna 1839 ilmestyi Lönnrotin ruotsalaisen teoksen pohjalta laatima "Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri", jossa annettiin ohjeita yrttien keräämisestä ja käytöstä erilaisiin vaivoihin. Myös Lönnrotin kirjoittamassa ensimmäisessä suomenkielisessä kasviossa "Flora Fennicassa" (1860) oli paljon tietoa kasvien käyttämisestä ruokana ja lääkkeenä.
Myöhemmin puutarhakulttuuri ja yrttimaat levisivät ensin kartanoihin ja pappiloihin, joista kasvit ja niiden käyttötavat levisivät tavallisen väestön keskuuteen. Kansanlääkinnässä käytettiin perinteisesti luonnonvaraisia yrttejä. Monien kasvien nimet kertovat vieläkin, että niitä on käytetty lääkinnällisiin tarkoituksiin. Tuolloin kasvintuntemus oli jokaiselle ihmiselle tärkeä taito. Jotta yrttejä voitiin hyödyntää, ne piti osata tunnistaa ja tietää tarkoin mihin niitä voi käyttää.

Ruohosipuli (Allium schoenoprasum)
Ruohosipuli eli ruoholaukka on tuttu monivuotinen, noin 30 cm:n korkuiseksi mättääksi kasvava maustekasvi. Sen sinivioletit kukat sijaitsevat mykerömäisesti tiiviinä palloina varsien päässä. Ruoholaukka kasvaa luonnonvaraisena Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Meilläkin sitä löytyy villinä rantakallioilta.
Ruohosipuli on vanha viljelyskasvi, joka lienee saapunut maahamme samoja teitä kuin muutkin ryydit. Kaarle Suuri määräsi aikoinaan ruoholaukkaa viljeltäväksi kruununtiloillaan. Kansanlääkinnässä ruohosipulia on käytetty hengenahdistuksen, yskän, leinin ja keripukin hoitoon sekä ulkoisesti paiseisiin ja haavoihin.
Ruohosipuli sopii kaikkiin ruokiin, joihin halutaan antaa mieto sipulin maku. Se maustaa mukavasti muna- ja juustoruuat ja on hyvää salaateissa, kastikkeissa ja kalaruuissa.

Piparjuuri (Armoracia rusticana)
Piparjuurella on suuret, liuskattomat, jopa yli puolen metrin pituiset lehdet. Valkoinen kukinto on runsashaarainen ja monikukkainen. Piparjuuri menestyy hyvin maassamme ja sitä tavataan villiintyneenä vanhoilta viljelmiltä varsinkin Länsi-Suomesta. Piparjuuri ei tee siemeniä, vaan lisääntyy juuresta, jota käytetään myös mausteena.
Piparjuurta viljeltiin jo keskiajalla kaikkialla Euroopassa. Aluksi sitä käytettiin lääkkeenä ja 1700-luvulta lähtien myös mausteena. Piparjuurta suositeltiin mm. keripukkiin, yskään, kihtiin ja ientulehdukseen ja sen uskottiin edistävän hiusten kasvua.
Piparjuuri on raakana maultaan hyvin vahvaa, jopa polttavan kirpeää. Kirpeä maku tulee sinappiöljystä, joka on voimakkaasti bakteereja tappavaa. Kasvissa on myös paljon c-vitamiinia, joten se onkin ollut hyvä lääke keripukin torjuntaan. Nykyään piparjuurta käytetään joko raastettuna tai lastuiksi vuoltuna. Se sopii kalan tai lihan kanssa kastikkeisiin ja antaa etikkasäilykkeille maun lisäksi myös säilyvyyttä.

Sitruunamelissa (Melissa officinalis)
Sitruunamelissa kasvaa luonnonvaraisena koko Välimeren alueella. Sillä on nelisärmäinen varsi ja munanmuotoiset, sahalaitaiset lehdet, joita peittää lyhyt, karhea nukka. Ylimmissä lehtihangoissa on kellertävän valkoisia, tuoksultaan sitruunaa muistuttavia kukkia. Mélissa tarkoittaa kreikan kielessä mehiläistä ja mehiläiset parveilevatkin mielellään sitruunamelissan ympärillä. Ruotsalaiset kutsuvat kasvia nimellä "hjärtansfröjd" eli sydämen ilo.
Kreikkalaiset ja roomalaiset tunsivat sitruunamelissan hunaja-, lääke- ja maustekasvina. Yrttiä viljeltiin luostareiden puutarhoissa ja se levisi pian koko Eurooppaan. Sitruunamelissa mainitaan monesti vanhoissa yrttikirjoissa, joiden mukaan se mm. paransi sydänvaivoja, antoi hyvän unen ja esti kaljuuntumista.
Sitruunamelissa sopii kaikenlaisten salaattien ja jälkiruokien mausteeksi ja koristeeksi. Siitä saa hyvää yrttiteetä sellaisenaan tai vaikkapa kuivattujen mustaherukan lehtien kanssa. Teenä sen uskotaan edelleen rauhoittavan ja kirkastavan ajatuksia.

Lipstikka eli liperi (Levisticum officinale)
Persiasta kotoisin oleva lipstikka on monivuotinen ja voi sopivissa olosuhteissa kasvaa kaksimetriseksi. Sen varsi on pysty ja tukeva ja kolmiliuskaiset lehdet päältä himmeät ja alta kiiltävän vihreät.
Roomalaiset pitivät lipstikkaa Liguriasta kotoisin olevana ja antoivat sille sen nykyisen nimen. Heidän mukanaan kasvi kulkeutui ympäri Euroopan valloitetuille alueille. Luostarien puutarhoista se kulkeutui munkkien mukana pohjoiseen. Suomessakin se oli suosittu lääkekasvi, jota viljeltiin aluksi linnojen ja luostareiden apteekkien yrttitarhoissa. Lipstikan lehtiä, siemeniä ja juuria käytettiin lääkkeenä monenlaisiin vaivoihin, kuten hysteriaan, katarriin ja vesipöhöön, mutta siitä valmistettiin myös lemmenjuomaa. Lipstikan uskottiin myös karkottavan talon läheltä monenlaiset vitsaukset, kuten ruton, käärmeet ja rotat.
Lipstikan tuoksu ja maku ovat voimakkaita ja muistuttavat lehtiselleriä. Sitä käytetään keittojen perusmausteena, joka korostaa muita makuja ja tuo ruokiin pippurisen lisän. Sopii myös kasvis- ja liharuokiin sekä salaatinkastikkeisiin.

Iisoppi (Hyssopus officinalis)
Huulikukkaisiin kuuluva iisoppi kasvaa luonnonvaraisena Kaspian- ja Mustanmeren ympäristössä sekä Välimeren vuoristoseuduilla. Se on monivuotinen, varpumainen puolipensas, joka kasvaa puolimetriseksi. Iisopin vastakkain sijaitsevat lehdet ovat kapeita ja parin senttimetrin pituisia. Pienet siniset kukat puhkeavat tähkämäisesti kasvin latvuksiin. Iisoppia viljellään usein myös reunus- ja koristekasviksi, jolloin se leikataan matalaksi.
Iisoppi on hyvä hunajakasvi, joka on ollut käytössä jo vuosituhansia. Antiikin aikana sitä käytettiin vilustumislääkkeenä. Vanhojen yrttikirjojen mukaan iisopin lehtien avulla paranivat mustelmat ja haavat. Kylpyveteen sekoitettuna se antoi kauniin ihon. Iisoppia levitettiin myös lattioille hajuja karkottamaan.
Iisoppi sisältää iisoppiöljyä sekä karvasaineita, jotka tekevät siitä kitkerän, mutta raikkaan makuisen. Iisoppia käytetään hajuvesien ja yrttiliköörien valmistukseen. Iisopinkukilla ja hienonnetuilla lehdillä voi koristaa ja maustaa kylmiä juomia. Se sopii myös salaatteihin, yrttijuustoon, keittoihin ja liharuokiin.

Mäkikuisma (Hypericum perforatum)
Mäkikuismaa tavataan eteläisessä Suomessa kivisillä mäkimailla, kalliopengermillä ja tien pientareilla. Sen varret ovat 30-50 cm:n korkuisia ja päättyvät keltaisten kukkien muodostamaan suureen huiskiloon. Lehdet ovat soikeita ja vastakkaisia ja niissä on läpikuultavia täpliä.
Kasvista kerätään kukkiva maanpäällinen verso puumaista vartta lukuun ottamatta. Mäkikuisma on ollut kauan tunnettu lääke hengitysteiden ja sappivaivojen hoitoon. Se on myös erinomainen tulehdusten estäjä ja desinfioiva aine. Sen sanotaan auttavan myös univaikeuksiin, migreeniin ja masennukseen. Mäkikuismaa on käytetty myös ulkoisesti haavoihin ja suuvetenä. Kuismanlehdillä höystetystä viinasta tulee kauniin punaista katkeroa ja kasvinvärjäyksessä sen versoista saadaan kellertäviä ja ruskehtavia sävyjä.

Rakuuna (Artemisia dracunculus)
Marunoihin kuuluva rakuuna on meillä luonnonvaraisina kasvavien pujon ja koiruohon sukulainen. Rakuuna on monivuotinen ja saattaa kasvaa metrin pituiseksi. Sen lehdet ovat pitkät, kapeat ja raikkaanvihreät. Rakuunan versojen latvoja ja lehtiä voi pitkin kesää nyppiä mausteeksi, jolloin kasvi tulee tuuheaksi ja pensasmaiseksi.
Rakuunan latinankielinen nimi dracunculus viittaa käärmeeseen tai pikku lohikäärmeeseen. Rakuunalla onkin ajateltu olevan käärmeenpuremia parantava vaikutus. Uskottiin jopa, että vaatteisiin kätketty rakuunanoksa suojaa kantajaansa käärmeenpuremilta ja lohikäärmeiltä. Rakuunakin kulkeutui munkkien mukana Ruotsi-Suomeen, mutta sen verran myöhään, ettei se ehtinyt levitä kovin laajalle.
Rakuunan maku on raikas, mausteinen ja vähän kitkerä. Kuivatettuna rakuuna menettää hienoa aromiaan, joten se on parasta säilöä pakastamalla. Rakuuna sopii monenlaisiin ruokiin ja se korostaa muiden mausteiden makua tulematta itse liikaa esille. Se on ranskalaisten suosikkimauste, jota käytetään monenlaisissa kastikkeissa ja sinapissa. Se sopii hyvin kasvis-, kala- ja liharuokien mausteeksi ja keittoihin.


Timjami (Thymus vulgaris)
Timjami on luultavasti kotoisin Egyptistä ja sitä kasvaa villinä Välimeren seudulla. Se on monivuotinen, mutta kestää meillä talven yli vain Etelä-Suomessa. Se kasvaa noin 25 cm:n korkuiseksi pikkupensaaksi, jonka varret päättyvät puna- tai valkokukkaisiin kukkakiehkuroihin. Vajaan sentin mittaisen lehdet ovat tummanvihreät, jäykät ja pitkulaiset.
Egyptiläiset käyttivät timjamia palsamointiin ja hajuvesiin. Antiikin Kreikassa se oli pyhitetty Afroditelle, kauneuden jumalattarelle. Roomalaisten mielestä timjami antoi rohkeutta ja keskiajan ritarit kantoivat turnajaisissa liinaa, johon oli kirjailtu urheuden merkiksi timjami ja mehiläinen. Timjami levisi roomalaisten valloittajien ja munkkien mukana. Suomessa sitä on viljelty Turun linnan puutarhassa vuonna 1583. Vanhojen yrttikirjojen mukaan timjamia suositeltiin nikotukseen, hinkuyskään ja painajaisiin. Sen uskottiin myös tehoavan myrkyllisten eläinten puremiin ja olevan hyvä keino juoppoutta vastaan.
Nykyään timjamia käytetään yrttilikööreissä ja hajuvesissä. Sen voimakas ja täyteläinen maku sopii vahvoihin keittoihin, patoihin ja paistoksiin. Se on italialaistyyppisten ruokien mauste, jonka maku ei laimene kypsennettäessä. Timjamista voidaan valmistaa myös mauste-etikkaa ja -öljyä.

Sormustinkukka (Digitalis sp.)
Sormustinkukka on koristeellinen ruohokasvi, joka voi kasvaa 30-150 cm:n korkuiseksi. Kasvilla on harmaanukkainen pysty varsi ja vuorottaiset, suippenevat, hammaslaitaiset lehdet. Kukan teriöt ovat kellomaiset ja muodostavat tiheän, nuokkuvan, toispuoleisen tertun. Sormustinkukkaa viljellään monissa maissa nimenomaan lääkeyrttinä. Meillä sitä näkee nykyään lähinnä viljeltynä koristekasvina tai toisinaan villiintyneenä.
Kaikki sormustinkukat ovat erittäin myrkyllisiä. Niiden myrkky vaikuttaa suoraan sydänlihakseen ja siksi niitä onkin käytetty lääkkeenä erilaisissa sydäntaudeissa. Sormustinkukka ei kuitenkaan ole vanha lääkekasvi, vaikka se onkin tunnettu kauan. Sydänlääkkeenä sitä alettiin käyttää vasta 1700-luvun lopulla, aiemmin sillä lääkittiin paiseita ja vuotavia haavoja.

Rohtovirmajuuri (Valeriana officinalis)
Rohtovirmajuuri on voimakaskasvuinen ruohokasvi, joka kasvaa 30-70 cm:n korkuiseksi. Sillä on lyhyt, suikertava maaverso, jossa on runsaasti sivujuuria. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja kukat varren latvassa suurina, huiskilon muodostavina ryhminä. Virmajuuri viihtyy kosteilla niityillä ja rannoilla lähes koko Euroopassa. Meillä sitä tapaa harvinaisena Etelä-Suomessa.
Virmajuuri on yksi vanhimmista lääkekasveista. Siitä on käytetty rohtona lehtiä, juurta ja kukkia. Sen uskottiin rauhoittavan, vähentävän ärtyisyyttä ja piristävän potilasta. Rohtovirmajuuren väitetään myös laukaisevan lihaskouristuksia ja auttavan unettomuuteen. Kissat pitävät rohtovirmajuuren eli valeriaanan äitelästä tuoksusta ja makaavat mielellään kasvin versojen päällä. Valeriaanaa käytetäänkin mausteena kissanruoissa.

Persilja (Petroselinum crispum)
Sarjakukkaisiin kuuluva persilja on todennäköisesti kotoisin Välimeren maista. Sitä on viljelty tuhansia vuosia ja se kasvaa nykyäänkin luonnonvaraisena Välimeren alueella. Persilja on kaksivuotinen. Ensimmäisenä vuonna se kasvattaa vain lehtiä, seuraavana kesänä siihen muodostuu haaroittuva, noin metrin, korkuinen varsi, jonka latvassa on keltavihreä sarjakukinto.
Persilja oli jo antiikin aikana lääke, mauste ja maaginen rohto. Se oli kreikkalaisten pyhä yrtti ja olympiavoittaja saattoi saada kulmilleen persiljaseppeleen. Myös roomalaiset pitivät sellaista päässään juhliessaan, uskoen sen imevän viinihöyryt niin, ettei krapula iske kovienkaan juominkien jälkeen. Kaarle Suuri määräsi persiljaa viljeltäväksi kruununtiloillaan ja sitä kasvoi Suomessa 1600-luvun yrttitarhoissa.
Keskiajalla persilja oli lähes yksinomaan lääkekäytössä. Sillä parannettiin monenlaisia sairauksia kaljupäisyydestä keripukkiin ja reumatismiin. Persilja sisältää haihtuvia öljyjä, runsaasti vitamiineja sekä mineraaleja. Persilja lisätään ruokaan viime vaiheessa, jolloin sen valkuaisaineet ja aromit säilyvät parhaiten. Se ei nouse itse liikaa esille, vaan korostaa muita makuja ja sopii kaikkiin ruokiin ja salaatteihin.

Tilli (Anethum graveolens)
Tilli on kotoisin Persiasta ja Intiasta. Sillä on hienoliuskaiset lehdet ja vihreänkeltaiset pienet, sarjaksi ryhmittyneet kukat. Tilli kasvaa metrin mittaiseksi ja siementyy helposti itsestään. Etelä-Euroopassa sitä kasvaa rikkaruohona.
Tilli on ollut tunnettu ja käytetty jo kauan. Siitä kertovat Egyptin vanhat papyruslöydöt ja Babylonian kuninkaiden savitaulut ja se oli kreikkalaisten ja roomalaisten lääke- ja maustekasvi. Egyptiläiset käyttivät tilliä hajuvesien valmistukseen ja lääkkeeksi päänsärkyyn. Roomalaisten mielestä tilli rauhoitti juopuneen. Tilli on kulkeutunut Pohjolaan samaan tietä kuin muutkin maustekasvit: munkkien kuljettamana keskiajalla. Vanhojen yrttikirjojen mukaan tillistä löytyi apua moneen vaivaan, kuten unettomuuteen tai pahoinvointiin ja tillinsiementen pureskelu raikasti hengityksen.
Tillin siemeniä käytetään nykyään likööreihin, viinan mausteeksi ja hajusteena hajuvesissä ja saippuoissa. Vaikka tilli vanhaan aikaan oli suosittu mauste, on se nykyisin käytössä lähinnä Pohjoismaiden, Venäjän ja Balkanin keittiöissä. Tilli sopii kalaruokiin, säilykkeisiin ja kastikkeisiin. Ja mitäpä olisivat uudet perunat ilman tilliä.

Mintut (Mentha)
Mintut ovat monivuotisia kasveja, joille on ominaista nelisärmäinen varsi ja vastakkaiset lehdet. Suomessa kasvatettavissa mintuissa on pienet vaaleanvioletit kukat, jotka muodostavat röyhymäisiä valetähkiä tai terttuja. Minttulajit kasvavat luonnonvaraisina Euraasian lauhkeissa osissa. Meilläkin on oma villiminttumme, rantaminttu, joka on yleinen Etelä-Suomessa.
Minttua on käytetty vuosituhansien ajan rohtona ja mausteena. Assyrialaiset polttivat tulenjumalan alttarilla tuoksuvia yrttejä, myös minttua. Roomalaisille minttu oli tärkeä mauste ja he koristautuivat minttuseppelein. Vanhojen yrttikirjojen mukaan minttu auttoi yskään ja vatsatautiin. Se rauhoitti hermoja ja oli lemmenjuomien aines. Hyväntuoksuista minttua siroteltiin lattialle ja kylpyveteen, se suojeli pahalta ja haihdutti humalan.
Piparminttuöljy antaa nykyään makua mm. hammastahnoille, suuvesille ja likööreille. Sitä käytetään myös ihovoiteisiin ja hajuvesiin. Minttu on hyvää teenä ja kylmissä juomissa. Se sopii hedelmäsalaatin ja jäätelön mausteeksi sekä riistan ja salaattien kanssa. Mintut ovat myös hyviä hunajakasveja.

Laventeli (Lavandula angustifolia)
Laventeli on ainavihanta, aromaattiselta tuoksuva sinitähkäinen puolipensas, jossa on harmaanvihertävät lehdet. Se on alun perin kotoisin Välimeren läntiseltä alueelta. Suomessa laventeli on yksivuotinen maustekasvi, joka kukkii keskikesällä.
Laventelin nimi viittaa latinankieliseen verbiin lavare "pestä, kylpeä". Laventelia on lisätty kylpyveteen ja sitä käytetään yhä hajuvesiin ja saippuoihin. Laventelin kukat ovat olleet myös reuman, kihdin ja migreenin rohtoja. Ennen vanhaan liinavaatekaapissa pidettiin laventelikimppua tuomassa vaatteiden sekaan hyvää tuoksua ja karkottamassa hyönteisiä.
Laventelia käytetään usein reunuskasvina ja sen sanotaan sopivan myös vihannespenkkiin, jossa se pitää tuholaiset poissa. Se kuuluu provencelaiseen mausteseokseen yhdessä rosmariinin, basilikan ja timjamin kanssa ja sopii hyvin kalan ja riistan mausteeksi. Laventelin kukista ja lehdistä tehdyn teen sanotaan auttavan päänsärkyyn.

Oregano (Origanum vulgare)
Oregano on maustemeiramin sukuinen monivuotinen yrtti. Se kasvaa villinä Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla lehtoniityillä, kivikkorinteillä ja kallioilla. Oregano voi kasvaa yli puolen metrin korkuiseksi. Sen versot ovat särmikkäät ja pystyt ja lehdet heleänvihreitä. Huiskilomaisissa kukinnoissa on tiheässä vaalean karmiininpunaisia kukkia.
Kreikkalaisen tarinan mukaan Afrodite istutti aikoinaan oreganon vuoren halkeamaan. Rohtokasvina sitä on käytetty huonoon ruoansulatukseen, unettomuuteen sekä hermostohäiriöiden hoitoon. Ulkoisesti oreganohauteilla lääkittiin haavoja ja kutisevaa ihoa. Oreganoa on käytetty myös taikayrttinä, joka pystyy ajamaan paholaisen pois ja antamaan valoisan mielen.
Oreganon voimakas maku muistuttaa timjamia ja meiramia. Oreganoa käytetään runsaasti meksikolaisessa, italialaisessa ja kreikkalaisessa keittiössä. Se kuuluu pizzaan, italialaisiin keittoihin, risottoihin ja pastakastikkeisiin. Sen lisäksi se sopii mainiosti liha-, kala- ja kasvisruokiin.

Yrtit ja kulttuuriperintö

Alla olevassa Marja Sahlbergin artikkelissa esitellään lyhyesti yrttien historiaa, erilaisia yrttejä ja niiden käyttöä eri aikoina. Monet artikkelin yrteistä ovat tuttuja maustekasveja, mutta mahtuupa mukaan myös harvinaisempia tuttavuuksia. Lisätietoa yrteistä löytyy verkosta esimerkiksi osoitteesta www.yrttitarha.com. Sieltä voitte hakea esimerkiksi yrttiruokaohjeita, joita voitte kokeilla kotitaloustunneilla. Sivuilta löytyy paljon myös muuta tietoa yrttien viljelystä aina yrtteihin liittyvään kansanperinteeseen. Yrtteihin kannattaa tutustua myös niiden luonnollisessa kasvuympäristössä. Historiatietoon pohjautuvia yrttitarhoja on elvytetty tai luotu uudestaan useissa kulttuuriympäristöissä, kuten Heinolan kaupungin museon Ascanin talon pihalla. Ottakaa selvää, löytyykö koulunne lähistöltä yrttiviljelmiä ja järjestäkää retki yrttien vieraaksi. Tervetuloa yrttien maailmaan.

Yrttien ja historiaa Marja Sahlberg

Arkeologiset tutkimukset osoittavat, että jo kivikauden ihmiset käyttivät yrttejä. Rohtokasvien avulla parannettiin tauteja ja niitä käytettiin uskonnollisissa menoissa. Vanhimpia tietoja rohdoista löytyy sumerien savitauluista, jotka ovat peräisin noin vuodelta 2000 eKr. Vähän nuoremmissa Egyptiläisten papyrusrullissa kuvaillaan noin 700 rohdosta, joten egyptiläisetkin käyttivät runsaasti kasveista saatavia lääkkeitä. Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät yrttejä mausteina, lääkkeinä ja taikamenoissa. Myös Raamatussa mainitaan monia yrttejä ja mausteita. Länsimaisen lääketieteen isänä pidetään kreikkalaista Hippokratesta, joka eli vuosina 460-377 eKr. Hän uskoi dieettiin, terveellisiin elämäntapoihin, liikuntaan ja yrttilääkkeisiin. Hänen kootuissa teoksissaan mainitaan 300 lääkeyrttiä.
Sitä mukaa, kun Rooman valtakunta laajeni Galliaan ja Brittein saarille, myös yrtit kulkeutuivat sinne. Roomalaiset kuljettivat mukanaan yrttien siemeniä ja juurakoita, joita he istuttivat valloittamilleen alueille. Jotkut kasveista, kuten fenkoli, villiintyivät ja toisia, kuten tilliä, persiljaa, rosmariinia, valkosipulia ja salviaa alettiin viljellä uusilla alueilla. Rooman valta-kunnan hajottua olivat luostarit niitä paikkoja, joissa viljeltiin yrttejä ja vaalittiin tietoa ryytikasveista. Tärkeä merkitys yrttien yleistymiselle oli Kaarle Suuren vuonna 812 antama määräys niistä kasveista, joita hänen kruununmaillaan piti viljellä. Siinä mainittiin esim. salvia, kumina, anis, rosmariini, timjami, lipstikka, persilja ja krassi.
Jo viikinkiaikana Pohjoismaissa viljeltiin sekä vihanneksia että yrttejä. Pääasiassa mausteyrtit kuitenkin tulivat Pohjolaan katolisen ajan munkkien matkassa ja pyhiinvaellusmatkojen tuliaisina. Ensimmäiset ryytitarhat perustettiin Suomessakin luostareihin. Uskonpuhdistuksen lopetettua luostarit, yrttien viljely jatkui linnoissa ja kartanoissa. Juhana-herttuan aikaan Turun linnassa oli yrttitarha ja 1600-luvulla tiedetään Turun akatemian ryytimaassa viljellyn 26 eri mausteyrttiä. Carl von Linnén ansiosta alkoi 1700-luvulla järjestelmällinen lääkekasvien viljely.
Elias Lönnrot oli innokas kasvitieteen harrastaja, joka keräsi myös tietoa kasvien käytöstä lääkkeenä. Vuonna 1839 ilmestyi Lönnrotin ruotsalaisen teoksen pohjalta laatima "Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri", jossa annettiin ohjeita yrttien keräämisestä ja käytöstä erilaisiin vaivoihin. Myös Lönnrotin kirjoittamassa ensimmäisessä suomenkielisessä kasviossa "Flora Fennicassa" (1860) oli paljon tietoa kasvien käyttämisestä ruokana ja lääkkeenä.
Myöhemmin puutarhakulttuuri ja yrttimaat levisivät ensin kartanoihin ja pappiloihin, joista kasvit ja niiden käyttötavat levisivät tavallisen väestön keskuuteen. Kansanlääkinnässä käytettiin perinteisesti luonnonvaraisia yrttejä. Monien kasvien nimet kertovat vieläkin, että niitä on käytetty lääkinnällisiin tarkoituksiin. Tuolloin kasvintuntemus oli jokaiselle ihmiselle tärkeä taito. Jotta yrttejä voitiin hyödyntää, ne piti osata tunnistaa ja tietää tarkoin mihin niitä voi käyttää.

Ruohosipuli (Allium schoenoprasum)
Ruohosipuli eli ruoholaukka on tuttu monivuotinen, noin 30 cm:n korkuiseksi mättääksi kasvava maustekasvi. Sen sinivioletit kukat sijaitsevat mykerömäisesti tiiviinä palloina varsien päässä. Ruoholaukka kasvaa luonnonvaraisena Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Meilläkin sitä löytyy villinä rantakallioilta.
Ruohosipuli on vanha viljelyskasvi, joka lienee saapunut maahamme samoja teitä kuin muutkin ryydit. Kaarle Suuri määräsi aikoinaan ruoholaukkaa viljeltäväksi kruununtiloillaan. Kansanlääkinnässä ruohosipulia on käytetty hengenahdistuksen, yskän, leinin ja keripukin hoitoon sekä ulkoisesti paiseisiin ja haavoihin.
Ruohosipuli sopii kaikkiin ruokiin, joihin halutaan antaa mieto sipulin maku. Se maustaa mukavasti muna- ja juustoruuat ja on hyvää salaateissa, kastikkeissa ja kalaruuissa.

Piparjuuri (Armoracia rusticana)
Piparjuurella on suuret, liuskattomat, jopa yli puolen metrin pituiset lehdet. Valkoinen kukinto on runsashaarainen ja monikukkainen. Piparjuuri menestyy hyvin maassamme ja sitä tavataan villiintyneenä vanhoilta viljelmiltä varsinkin Länsi-Suomesta. Piparjuuri ei tee siemeniä, vaan lisääntyy juuresta, jota käytetään myös mausteena.
Piparjuurta viljeltiin jo keskiajalla kaikkialla Euroopassa. Aluksi sitä käytettiin lääkkeenä ja 1700-luvulta lähtien myös mausteena. Piparjuurta suositeltiin mm. keripukkiin, yskään, kihtiin ja ientulehdukseen ja sen uskottiin edistävän hiusten kasvua.
Piparjuuri on raakana maultaan hyvin vahvaa, jopa polttavan kirpeää. Kirpeä maku tulee sinappiöljystä, joka on voimakkaasti bakteereja tappavaa. Kasvissa on myös paljon c-vitamiinia, joten se onkin ollut hyvä lääke keripukin torjuntaan. Nykyään piparjuurta käytetään joko raastettuna tai lastuiksi vuoltuna. Se sopii kalan tai lihan kanssa kastikkeisiin ja antaa etikkasäilykkeille maun lisäksi myös säilyvyyttä.

Sitruunamelissa (Melissa officinalis)
Sitruunamelissa kasvaa luonnonvaraisena koko Välimeren alueella. Sillä on nelisärmäinen varsi ja munanmuotoiset, sahalaitaiset lehdet, joita peittää lyhyt, karhea nukka. Ylimmissä lehtihangoissa on kellertävän valkoisia, tuoksultaan sitruunaa muistuttavia kukkia. Mélissa tarkoittaa kreikan kielessä mehiläistä ja mehiläiset parveilevatkin mielellään sitruunamelissan ympärillä. Ruotsalaiset kutsuvat kasvia nimellä "hjärtansfröjd" eli sydämen ilo.
Kreikkalaiset ja roomalaiset tunsivat sitruunamelissan hunaja-, lääke- ja maustekasvina. Yrttiä viljeltiin luostareiden puutarhoissa ja se levisi pian koko Eurooppaan. Sitruunamelissa mainitaan monesti vanhoissa yrttikirjoissa, joiden mukaan se mm. paransi sydänvaivoja, antoi hyvän unen ja esti kaljuuntumista.
Sitruunamelissa sopii kaikenlaisten salaattien ja jälkiruokien mausteeksi ja koristeeksi. Siitä saa hyvää yrttiteetä sellaisenaan tai vaikkapa kuivattujen mustaherukan lehtien kanssa. Teenä sen uskotaan edelleen rauhoittavan ja kirkastavan ajatuksia.

Lipstikka eli liperi (Levisticum officinale)
Persiasta kotoisin oleva lipstikka on monivuotinen ja voi sopivissa olosuhteissa kasvaa kaksimetriseksi. Sen varsi on pysty ja tukeva ja kolmiliuskaiset lehdet päältä himmeät ja alta kiiltävän vihreät.
Roomalaiset pitivät lipstikkaa Liguriasta kotoisin olevana ja antoivat sille sen nykyisen nimen. Heidän mukanaan kasvi kulkeutui ympäri Euroopan valloitetuille alueille. Luostarien puutarhoista se kulkeutui munkkien mukana pohjoiseen. Suomessakin se oli suosittu lääkekasvi, jota viljeltiin aluksi linnojen ja luostareiden apteekkien yrttitarhoissa. Lipstikan lehtiä, siemeniä ja juuria käytettiin lääkkeenä monenlaisiin vaivoihin, kuten hysteriaan, katarriin ja vesipöhöön, mutta siitä valmistettiin myös lemmenjuomaa. Lipstikan uskottiin myös karkottavan talon läheltä monenlaiset vitsaukset, kuten ruton, käärmeet ja rotat.
Lipstikan tuoksu ja maku ovat voimakkaita ja muistuttavat lehtiselleriä. Sitä käytetään keittojen perusmausteena, joka korostaa muita makuja ja tuo ruokiin pippurisen lisän. Sopii myös kasvis- ja liharuokiin sekä salaatinkastikkeisiin.

Iisoppi (Hyssopus officinalis)
Huulikukkaisiin kuuluva iisoppi kasvaa luonnonvaraisena Kaspian- ja Mustanmeren ympäristössä sekä Välimeren vuoristoseuduilla. Se on monivuotinen, varpumainen puolipensas, joka kasvaa puolimetriseksi. Iisopin vastakkain sijaitsevat lehdet ovat kapeita ja parin senttimetrin pituisia. Pienet siniset kukat puhkeavat tähkämäisesti kasvin latvuksiin. Iisoppia viljellään usein myös reunus- ja koristekasviksi, jolloin se leikataan matalaksi.
Iisoppi on hyvä hunajakasvi, joka on ollut käytössä jo vuosituhansia. Antiikin aikana sitä käytettiin vilustumislääkkeenä. Vanhojen yrttikirjojen mukaan iisopin lehtien avulla paranivat mustelmat ja haavat. Kylpyveteen sekoitettuna se antoi kauniin ihon. Iisoppia levitettiin myös lattioille hajuja karkottamaan.
Iisoppi sisältää iisoppiöljyä sekä karvasaineita, jotka tekevät siitä kitkerän, mutta raikkaan makuisen. Iisoppia käytetään hajuvesien ja yrttiliköörien valmistukseen. Iisopinkukilla ja hienonnetuilla lehdillä voi koristaa ja maustaa kylmiä juomia. Se sopii myös salaatteihin, yrttijuustoon, keittoihin ja liharuokiin.

Mäkikuisma (Hypericum perforatum)
Mäkikuismaa tavataan eteläisessä Suomessa kivisillä mäkimailla, kalliopengermillä ja tien pientareilla. Sen varret ovat 30-50 cm:n korkuisia ja päättyvät keltaisten kukkien muodostamaan suureen huiskiloon. Lehdet ovat soikeita ja vastakkaisia ja niissä on läpikuultavia täpliä.
Kasvista kerätään kukkiva maanpäällinen verso puumaista vartta lukuun ottamatta. Mäkikuisma on ollut kauan tunnettu lääke hengitysteiden ja sappivaivojen hoitoon. Se on myös erinomainen tulehdusten estäjä ja desinfioiva aine. Sen sanotaan auttavan myös univaikeuksiin, migreeniin ja masennukseen. Mäkikuismaa on käytetty myös ulkoisesti haavoihin ja suuvetenä. Kuismanlehdillä höystetystä viinasta tulee kauniin punaista katkeroa ja kasvinvärjäyksessä sen versoista saadaan kellertäviä ja ruskehtavia sävyjä.

Rakuuna (Artemisia dracunculus)
Marunoihin kuuluva rakuuna on meillä luonnonvaraisina kasvavien pujon ja koiruohon sukulainen. Rakuuna on monivuotinen ja saattaa kasvaa metrin pituiseksi. Sen lehdet ovat pitkät, kapeat ja raikkaanvihreät. Rakuunan versojen latvoja ja lehtiä voi pitkin kesää nyppiä mausteeksi, jolloin kasvi tulee tuuheaksi ja pensasmaiseksi.
Rakuunan latinankielinen nimi dracunculus viittaa käärmeeseen tai pikku lohikäärmeeseen. Rakuunalla onkin ajateltu olevan käärmeenpuremia parantava vaikutus. Uskottiin jopa, että vaatteisiin kätketty rakuunanoksa suojaa kantajaansa käärmeenpuremilta ja lohikäärmeiltä. Rakuunakin kulkeutui munkkien mukana Ruotsi-Suomeen, mutta sen verran myöhään, ettei se ehtinyt levitä kovin laajalle.
Rakuunan maku on raikas, mausteinen ja vähän kitkerä. Kuivatettuna rakuuna menettää hienoa aromiaan, joten se on parasta säilöä pakastamalla. Rakuuna sopii monenlaisiin ruokiin ja se korostaa muiden mausteiden makua tulematta itse liikaa esille. Se on ranskalaisten suosikkimauste, jota käytetään monenlaisissa kastikkeissa ja sinapissa. Se sopii hyvin kasvis-, kala- ja liharuokien mausteeksi ja keittoihin.


Timjami (Thymus vulgaris)
Timjami on luultavasti kotoisin Egyptistä ja sitä kasvaa villinä Välimeren seudulla. Se on monivuotinen, mutta kestää meillä talven yli vain Etelä-Suomessa. Se kasvaa noin 25 cm:n korkuiseksi pikkupensaaksi, jonka varret päättyvät puna- tai valkokukkaisiin kukkakiehkuroihin. Vajaan sentin mittaisen lehdet ovat tummanvihreät, jäykät ja pitkulaiset.
Egyptiläiset käyttivät timjamia palsamointiin ja hajuvesiin. Antiikin Kreikassa se oli pyhitetty Afroditelle, kauneuden jumalattarelle. Roomalaisten mielestä timjami antoi rohkeutta ja keskiajan ritarit kantoivat turnajaisissa liinaa, johon oli kirjailtu urheuden merkiksi timjami ja mehiläinen. Timjami levisi roomalaisten valloittajien ja munkkien mukana. Suomessa sitä on viljelty Turun linnan puutarhassa vuonna 1583. Vanhojen yrttikirjojen mukaan timjamia suositeltiin nikotukseen, hinkuyskään ja painajaisiin. Sen uskottiin myös tehoavan myrkyllisten eläinten puremiin ja olevan hyvä keino juoppoutta vastaan.
Nykyään timjamia käytetään yrttilikööreissä ja hajuvesissä. Sen voimakas ja täyteläinen maku sopii vahvoihin keittoihin, patoihin ja paistoksiin. Se on italialaistyyppisten ruokien mauste, jonka maku ei laimene kypsennettäessä. Timjamista voidaan valmistaa myös mauste-etikkaa ja -öljyä.

Sormustinkukka (Digitalis sp.)
Sormustinkukka on koristeellinen ruohokasvi, joka voi kasvaa 30-150 cm:n korkuiseksi. Kasvilla on harmaanukkainen pysty varsi ja vuorottaiset, suippenevat, hammaslaitaiset lehdet. Kukan teriöt ovat kellomaiset ja muodostavat tiheän, nuokkuvan, toispuoleisen tertun. Sormustinkukkaa viljellään monissa maissa nimenomaan lääkeyrttinä. Meillä sitä näkee nykyään lähinnä viljeltynä koristekasvina tai toisinaan villiintyneenä.
Kaikki sormustinkukat ovat erittäin myrkyllisiä. Niiden myrkky vaikuttaa suoraan sydänlihakseen ja siksi niitä onkin käytetty lääkkeenä erilaisissa sydäntaudeissa. Sormustinkukka ei kuitenkaan ole vanha lääkekasvi, vaikka se onkin tunnettu kauan. Sydänlääkkeenä sitä alettiin käyttää vasta 1700-luvun lopulla, aiemmin sillä lääkittiin paiseita ja vuotavia haavoja.

Rohtovirmajuuri (Valeriana officinalis)
Rohtovirmajuuri on voimakaskasvuinen ruohokasvi, joka kasvaa 30-70 cm:n korkuiseksi. Sillä on lyhyt, suikertava maaverso, jossa on runsaasti sivujuuria. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja kukat varren latvassa suurina, huiskilon muodostavina ryhminä. Virmajuuri viihtyy kosteilla niityillä ja rannoilla lähes koko Euroopassa. Meillä sitä tapaa harvinaisena Etelä-Suomessa.
Virmajuuri on yksi vanhimmista lääkekasveista. Siitä on käytetty rohtona lehtiä, juurta ja kukkia. Sen uskottiin rauhoittavan, vähentävän ärtyisyyttä ja piristävän potilasta. Rohtovirmajuuren väitetään myös laukaisevan lihaskouristuksia ja auttavan unettomuuteen. Kissat pitävät rohtovirmajuuren eli valeriaanan äitelästä tuoksusta ja makaavat mielellään kasvin versojen päällä. Valeriaanaa käytetäänkin mausteena kissanruoissa.

Persilja (Petroselinum crispum)
Sarjakukkaisiin kuuluva persilja on todennäköisesti kotoisin Välimeren maista. Sitä on viljelty tuhansia vuosia ja se kasvaa nykyäänkin luonnonvaraisena Välimeren alueella. Persilja on kaksivuotinen. Ensimmäisenä vuonna se kasvattaa vain lehtiä, seuraavana kesänä siihen muodostuu haaroittuva, noin metrin, korkuinen varsi, jonka latvassa on keltavihreä sarjakukinto.
Persilja oli jo antiikin aikana lääke, mauste ja maaginen rohto. Se oli kreikkalaisten pyhä yrtti ja olympiavoittaja saattoi saada kulmilleen persiljaseppeleen. Myös roomalaiset pitivät sellaista päässään juhliessaan, uskoen sen imevän viinihöyryt niin, ettei krapula iske kovienkaan juominkien jälkeen. Kaarle Suuri määräsi persiljaa viljeltäväksi kruununtiloillaan ja sitä kasvoi Suomessa 1600-luvun yrttitarhoissa.
Keskiajalla persilja oli lähes yksinomaan lääkekäytössä. Sillä parannettiin monenlaisia sairauksia kaljupäisyydestä keripukkiin ja reumatismiin. Persilja sisältää haihtuvia öljyjä, runsaasti vitamiineja sekä mineraaleja. Persilja lisätään ruokaan viime vaiheessa, jolloin sen valkuaisaineet ja aromit säilyvät parhaiten. Se ei nouse itse liikaa esille, vaan korostaa muita makuja ja sopii kaikkiin ruokiin ja salaatteihin.

Tilli (Anethum graveolens)
Tilli on kotoisin Persiasta ja Intiasta. Sillä on hienoliuskaiset lehdet ja vihreänkeltaiset pienet, sarjaksi ryhmittyneet kukat. Tilli kasvaa metrin mittaiseksi ja siementyy helposti itsestään. Etelä-Euroopassa sitä kasvaa rikkaruohona.
Tilli on ollut tunnettu ja käytetty jo kauan. Siitä kertovat Egyptin vanhat papyruslöydöt ja Babylonian kuninkaiden savitaulut ja se oli kreikkalaisten ja roomalaisten lääke- ja maustekasvi. Egyptiläiset käyttivät tilliä hajuvesien valmistukseen ja lääkkeeksi päänsärkyyn. Roomalaisten mielestä tilli rauhoitti juopuneen. Tilli on kulkeutunut Pohjolaan samaan tietä kuin muutkin maustekasvit: munkkien kuljettamana keskiajalla. Vanhojen yrttikirjojen mukaan tillistä löytyi apua moneen vaivaan, kuten unettomuuteen tai pahoinvointiin ja tillinsiementen pureskelu raikasti hengityksen.
Tillin siemeniä käytetään nykyään likööreihin, viinan mausteeksi ja hajusteena hajuvesissä ja saippuoissa. Vaikka tilli vanhaan aikaan oli suosittu mauste, on se nykyisin käytössä lähinnä Pohjoismaiden, Venäjän ja Balkanin keittiöissä. Tilli sopii kalaruokiin, säilykkeisiin ja kastikkeisiin. Ja mitäpä olisivat uudet perunat ilman tilliä.

Mintut (Mentha)
Mintut ovat monivuotisia kasveja, joille on ominaista nelisärmäinen varsi ja vastakkaiset lehdet. Suomessa kasvatettavissa mintuissa on pienet vaaleanvioletit kukat, jotka muodostavat röyhymäisiä valetähkiä tai terttuja. Minttulajit kasvavat luonnonvaraisina Euraasian lauhkeissa osissa. Meilläkin on oma villiminttumme, rantaminttu, joka on yleinen Etelä-Suomessa.
Minttua on käytetty vuosituhansien ajan rohtona ja mausteena. Assyrialaiset polttivat tulenjumalan alttarilla tuoksuvia yrttejä, myös minttua. Roomalaisille minttu oli tärkeä mauste ja he koristautuivat minttuseppelein. Vanhojen yrttikirjojen mukaan minttu auttoi yskään ja vatsatautiin. Se rauhoitti hermoja ja oli lemmenjuomien aines. Hyväntuoksuista minttua siroteltiin lattialle ja kylpyveteen, se suojeli pahalta ja haihdutti humalan.
Piparminttuöljy antaa nykyään makua mm. hammastahnoille, suuvesille ja likööreille. Sitä käytetään myös ihovoiteisiin ja hajuvesiin. Minttu on hyvää teenä ja kylmissä juomissa. Se sopii hedelmäsalaatin ja jäätelön mausteeksi sekä riistan ja salaattien kanssa. Mintut ovat myös hyviä hunajakasveja.

Laventeli (Lavandula angustifolia)
Laventeli on ainavihanta, aromaattiselta tuoksuva sinitähkäinen puolipensas, jossa on harmaanvihertävät lehdet. Se on alun perin kotoisin Välimeren läntiseltä alueelta. Suomessa laventeli on yksivuotinen maustekasvi, joka kukkii keskikesällä.
Laventelin nimi viittaa latinankieliseen verbiin lavare "pestä, kylpeä". Laventelia on lisätty kylpyveteen ja sitä käytetään yhä hajuvesiin ja saippuoihin. Laventelin kukat ovat olleet myös reuman, kihdin ja migreenin rohtoja. Ennen vanhaan liinavaatekaapissa pidettiin laventelikimppua tuomassa vaatteiden sekaan hyvää tuoksua ja karkottamassa hyönteisiä.
Laventelia käytetään usein reunuskasvina ja sen sanotaan sopivan myös vihannespenkkiin, jossa se pitää tuholaiset poissa. Se kuuluu provencelaiseen mausteseokseen yhdessä rosmariinin, basilikan ja timjamin kanssa ja sopii hyvin kalan ja riistan mausteeksi. Laventelin kukista ja lehdistä tehdyn teen sanotaan auttavan päänsärkyyn.

Oregano (Origanum vulgare)
Oregano on maustemeiramin sukuinen monivuotinen yrtti. Se kasvaa villinä Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla lehtoniityillä, kivikkorinteillä ja kallioilla. Oregano voi kasvaa yli puolen metrin korkuiseksi. Sen versot ovat särmikkäät ja pystyt ja lehdet heleänvihreitä. Huiskilomaisissa kukinnoissa on tiheässä vaalean karmiininpunaisia kukkia.
Kreikkalaisen tarinan mukaan Afrodite istutti aikoinaan oreganon vuoren halkeamaan. Rohtokasvina sitä on käytetty huonoon ruoansulatukseen, unettomuuteen sekä hermostohäiriöiden hoitoon. Ulkoisesti oreganohauteilla lääkittiin haavoja ja kutisevaa ihoa. Oreganoa on käytetty myös taikayrttinä, joka pystyy ajamaan paholaisen pois ja antamaan valoisan mielen.
Oreganon voimakas maku muistuttaa timjamia ja meiramia. Oreganoa käytetään runsaasti meksikolaisessa, italialaisessa ja kreikkalaisessa keittiössä. Se kuuluu pizzaan, italialaisiin keittoihin, risottoihin ja pastakastikkeisiin. Sen lisäksi se sopii mainiosti liha-, kala- ja kasvisruokiin.

 

alkuun