Enckellin taiteessa esiintyy usein aikuisuuden kynnyksellä seisova nuorukainen, jonka mieltä askarruttavat elämän ja kuoleman salaisuudet. Taiteilija kuvasi kasvamisen kipeyttä ja kysymyksiä, joita edessä avoinna oleva, monia mahdollisuuksia sisällään pitävä elämä nuorelle asetti. Toisaalta hän halusi tallentaa myös niitä nopeasti ohikiitäviä hetkiä, jolloin ihminen on jonkun erityisen voimakkaan tunnetilan alaisena tai ratkaisutilanteen edessä. Monet tunnoista saattoivat liittyä myös Enckellin omakohtaisiin, hänelle vielä ajankohtaisiin kokemuksiin - olihan hän itsekin 1890-luvulla nuori taiteilija, joka etsi vielä omaa tietään ja ilmaisutapaa ja eli kiihkeästi ajan hermolla - aistit valppaana omaksumaan uusia asioita.

Enckell liikkui luontevasti akselilla Helsinki-Pariisi, ja toi viestejä uusista taideliikkeistä suomalaiselle yleisölle. Uskaliaasti hän valitsi tuntojensa tulkiksi jumalhahmoja ja taruja Antiikin Kreikan muinaisesta maailmasta - aikana, jolloin taiteilijoiden velvollisuudeksi ajateltiin isänmaallisten, Suomesta kertovien teosten toteuttaminen. 1890-luvun Pariisi, jossa Enckell opiskeli, eli vuosisadan viimeistä vuosikymmentä "rappiollisen" romantiikan vallassa. Aikakauteen, fin de siècleen, kuului haaveellisuus, uskonnollinen mystiikka, spiritismi, okkultismi ja menneiden kulttuurien ja tyylien, kuten antiikin ja keskiaikaisen gotiikan ihannointi. Toisin sanoen vetäydyttiin ympäröivästä todellisuudesta omaan fantasiamaailmaan.

"En halua antaa luonnon kiehtoa itseäni... on kuin siinä rakastaisi juoksevaa vettä, joka onkin jo kuivunut paikalleen tai virrannut pois. -- Persoonallisuutta, joka loistaa ihmisen sisältä eikä vaihtele joka säässä, sitä etsin." (Magnus Enckell 1891)

Enckellin taulujen sanottiin edustavan uuden ajan henkisyyttä ja ihanteellisuutta - uutta taidetta. Tunnelmiltaan salaperäiset ja arvoitukselliset teokset herättivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia - katsojan oli keksittävä kuviin omat tarinansa. Teosten sielullisuus ja tunnetilan voimakas esiintuominen yksinkertaisella piirustuksellisuutta korostavalla tyylillä sekä teosten itsenäinen, ei aiheeseen sidottu kauneus, oli taiteilijan tärkeä tavoite - taidetta tehtiin taiteen itsensä vuoksi. Sen ei tarvinnut kertoa ohikiitävästä nykyhetkestä, vaan ikuisista ja muuttumattomista tunteista ja ihmisen toiveista.