Jos halusi sata vuotta sitten tulla vakavasti otetuksi taiteilijaksi Suomessa, kuului opintoihin lähes itsestään selvyytenä opiskelu ulkomailla. Kohteet vaihtelivat ajan muodin mukaisesti, mutta 1800-luvun loppupuolella taiteilijoiden ehdoton suosikki oli Pariisi, missä tapahtui taiteen kannalta kaikki uusi ja mielenkiintoinen. Miljoonakaupunkina Pariisi tarjosi myös seikkailuja ja ihmettelemistä Suomen pikkukaupungeista saapuville taideopiskelijoille - esimerkiksi 1890-luvun alkupuolella Helsingissäkin asui vain n. 60.000 asukasta. Pariisin vilkas taide-elämä sekä eloisat illanvietot taiteilijakortteleissa tarjosivat paljon aiheita ja vaikutteita, joskin tärkeää ulkomailla opiskeleville suomalaistaiteilijoille oli yhtälailla kotimaan muistaminen suomalaisia aiheita maalaamalla. Myös ranskalaisista pohjoiset aiheet olivat eksoottisia ja piristävällä tavalla uusia.

Koti-ikävä kouraisi Pekka Halosta hänen opiskellessaan Pariisissa vuonna 1894. Lapinlahdelta, pohjoissavolaisesta talonpoikaisperheestä lähtöisin olevalla nuorella taiteilijalla oli vielä tuore muisto kotimaastaan - leppeästä suvesta ja vaaleista kesäöistä sekä narskuvasta lumesta ja tähtikirkkaista pakkasöistä. Pekka Halonen tunsi omakohtaisesti suomalaisen maaseudun asukkaat, talonpojat ja torpparit, kanteleen soittajat, vanhojen tarinoiden taitajat. Kanteleen soitto oli myös musikaalisen Halosen harrastus. Pariisissa ei kanteleita ollut kuitenkaan kaupan, ja kun kaipuuta Suomeen täytyi lievittää, ei auttanut muu kuin rakentaa kantele itse niistä aineksista, mitä Pariisi tarjosi. Kihlatulleen Maijalle Halonen kirjoitti terveisensä suurkaupungista 2.4.1894:

"Tiedätkö, kun mulle tuli niin ikänä kanteletta että minun täytyi tehdä itse kantele. Usko pois, mulla on oma tekemä kantele Pariisissa. Sen tein viime lauvantai iltana 4 tunnissa. Oletkos semmosta ennen kuullut. Päivällisen aikaan ei ollut vielä tietoakaan kanteleesta, vaan iltasilla minä jo soittelin sängyssä selälläni, maatapannessani. Ääniä ei voi ihan parhaiksi kehua, vaan suurimmaantuimaan niistä kuitenkin saa. Laudat ostin ensin nikkarista ja sitten itse kyhäsin kasaan. Sinun pieni puukkosi teki melkeen suurimman työn. 22 ääntä, vackert så. Tuli niin hiki sen tehtyä että täydyin pestä kokonaan itseni."

Pekka Halonen samastui vahvasti suomalaiseen talonpoikaiskansaan - hän kantoi sydämessään kuvaa suomalaisesta maalaismaisemasta ja sen asukkaiden elämästä iloineen ja suruineen, arjen ja pyhän vietossa. Luonnon vaihtelevat ja alati muuttuvat ilmeet ja luonnosta elävien ja siellä uurastavien ihmisten kohtalot ja elämäntavat löysivät Halosessa vakavan ja hartaan tulkitsijan. Hänen maisemansa ovat kuin pieniä tunnelmallisia sävellyksiä aiheinaan järvenselät, puronvarret, yksinäiset puut ja villinä virtaavat vuolaat kosket. Runollisille maisemakatkelmille löytyvät vastapainoksi laajat, kauaskantoiset näköalat ja lähes pysähtyneessä ajassa vahvasti yksinkertaistaen kuvatut kohtaukset talonpoikaiselämästä ja ihmisestä työskentelemässä luonnossa, luonnon armoilla. Myöhemmin Halosen maisemien lisämausteeksi ilmaantui vielä rohkea värinkäyttö - mm. lumen violetit varjot, syksyisen metsän voimakkaat väriheijastukset ja auringonvalon puihin sytyttämä hehku kertovat taiteilijan voimakkaasta luontoon eläytymisestä.