Etusivu

Globaali kumppanuus

Tavoite 8. Globaali kumppanuus kehityksen tueksi

Jos vuosituhattavoitteet halutaan saavuttaa, rikkaiden maiden on lisättävä kehitysapua, muutettava maailmankaupan sääntöjä reilummiksi ja helpotettava kehitysmaiden mahdollisuuksia selviytyä veloistaan. Globaalin kumppanuuden osalta tavoitteena on

  • Kehittää oikeudenmukaista ja sääntöperustaista kansainvälistä kauppa– ja rahoitusjärjestelmää
  • Lisätä kehitysyhteistyötä köyhyyden vähentämiseen sitoutuneille kehitysmaille
  • Vastata vähiten kehittyneiden maiden erityistarpeisiin.
  • Ratkaista kehitysmaiden velkaongelma kansallisin ja kansainvälisin toimin, jotta velkataakasta tulee pitkällä tähtäimellä siedettävä
  • Luoda ja toteuttaa yhdessä kehitysmaiden kanssa strategioita nuorten työllistämiseksi
  • Uuden teknologian ja erityisesti informaatioteknologian hyötyjen saattaminen kehitysmaiden käyttöön yhdessä yksityisen sektorin kanssa
  • Turvata välttämättömien lääkkeiden saatavuus kehitysmaille yhteistyössä lääketeollisuuden kanssa.

Rikkaat maat ovat sitoutuneet muun muassa vuoden 2002 Monterreyn kehitysrahoituskonferenssissa ja sen seurantakokouksessa Dohassa vuonna 2008 nostamaan kehitysapunsa 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tähän tavoitteeseen ovat kuitenkin yltäneet tähän mennessä vain viisi maata: Norja, Tanska, Ruotsi, Alankomaat ja Luxemburg. Kehitysapu oli korkeimmillaan vuonna 2005 ja on sen jälkeen päinvastoin vähentynyt, noustakseen jälleen vuonna 2008. Sotilasmenoihin kuluu teollisuusmaissa nykyisin yli kymmenen kertaa enemmän rahaa kuin kehitysapuun ja pelätään, että maailmanlaajuinen talouskriisi heikentää kehitysapua entisestään.

Suomi ja kahdeksas vuosituhattavoite

Suomikin saavutti jo kertaalleen YK:n tavoitetason 1990-luvun alussa. Sen jälkeen kehitysapua leikattiin rajusti laman myötä, ja vasta viime vuosina sitä on hitaasti hilattu ylöspäin. Vuonna 2008 avun osuus Suomen budjetista oli noin 0,45 prosenttia bruttokansantulosta ja vuodelle 2009 kehitysapua on luvattu noin 910 miljoonaa euroa, joka on arviolta 0,46 prosenttia BKT:sta. Suomi oli alunperin luvannut nostaa kehitysapunsa 0,7 prosentin tavoitetasolle jo vuoteen 2010 mennessä, mutta on nyttemmin sitoutunut EU:n yhteiseen tavoitteeseen, joka on 0,51 prosenttia vuoteen 2010 mennessä ja lopullinen 0,7 prosenttia viimeistään vuonna 2015. Vuoden 2010 määrärahat vastaavat arviolta noin 0,55 prosenttia Suomen bruttokansantulosta. Suomen EU:ssa sopima välitavoite 0,51 prosenttia vuodelle 2010 täten saavutetaan, johtuen kuitenkin pääosin talouden taantuman aiheuttamasta bruttokansantulon laskusta.

 Määrän ohella myös kehitysavun laatu on viime vuosina nostettu yhä painokkaammin keskustelun kohteeksi. Laadulla viitataan esimerkiksi avun ennustettavuuteen: kehitysmaan on helpompi suunnitella menojaan pitkällä tähtäimellä, jos avun määrä ei heilahtele joka vuosi. Tilannetta halutaan selkiyttää myös rikkaiden maiden paremmalla keskinäisellä avun koordinoinnilla. Yleensä avunantajamaat vaativat, että avunsaaja raportoi, mihin kehitysapu on käytetty. Jos jokaisella kehitysapua antavalla maalla on omat projektinsa ja ne vaativat jokaisesta projektistaan oman raporttinsa, kuluu saajamaalla pelkkään raportointiin valtavasti aikaa ja työtä. Yhteistyöllä pyritään myös torjumaan korruptiota ja parantamaan avun tehokkuutta.

 Kauppapolitiikkaa EU:n riveissä

Suomi on antanut kehitysmaille anteeksi niiden suorat velat Suomelle. Kansalaisjärjestöt ovat toivoneet kuitenkin aktiivisempaa toimintaa myös kansainvälisillä areenoilla. EU:n, Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja YK:n jäsenenä Suomella on mahdollisuus vaikuttaa velkakysymyksen ratkaisemiseen laajemminkin. Sen lisäksi, että teollisuusmaat myöntävät lainoja suoraan yksittäisille kehitysmaille, lainoja myöntävät myös kansainväliset rahoituslaitokset kuten Maailmanpankki ja IMF. Rahoituslaitoksen jäseninä teollisuusmaat päättävät velkojen anteeksiannosta. Vuonna 2005 teollisuusmaat sitoutuivat mitätöimään osan 19 köyhimmän maan veloista.

Suomi on sitoutunut lisääntyvässä määrin ottamaan kehitysmaat huomioon kauppapolitiikassaan ja kasvattamaan kauppaan liittyvän avun osuutta kehitysavustaan. Maailman Kauppajärjestössä WTO:ssa Suomi on edustettuna Euroopan Unionin kautta. EU:ta on arvosteltu erityisesti maataloustukipolitiikasta: rikkaiden maiden mittava tuki omalle maataloudelleen järkyttää mm. sokerin maailmanmarkkinahintoja ja vaikeuttaa kehitysmaiden pääsyä Euroopan markkinoille.

EU on vuodesta 2002 neuvotellut 77 Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren alueeseen kuuluvan kehitysmaan kanssa EPA-sopimuksista (Economic Partnership Agreements), joiden tavoitteena on muun muassa tukea maiden integraatiota maailmantalouteen poistamalla 90 prosenttia kaupan esteistä. Useita kahdenvälisiä sopimuksia on jo sovittu kehitysmaiden ja EU:n välille. Kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet sopimuksia siitä, että ne hyödyttävät lähinnä EU-maita ja poistavat kehitysmailta tärkeitä keinoja suojella talouttaan ja varautua kriiseihin kuten esim. ruokapulaan.

 Kehitysmaa nimeltä Suomi

Historiamme vauraana teollisuusmaana on vain muutaman kymmenen vuoden pituinen, joten vuosituhattavoitteiden sisältöjen saavuttamisesta ei ole pitkä aika. Vielä viime vuosisadan alussa tietoyhteiskunnan paikalla oli poikkeuksellisen köyhä, juuri itsenäistynyt maa, joka aloitti taipaleensa vaikealla sisällissodalla. Toisestakin sodasta toivuttuaan 1960-luvulta eteenpäin Suomi kuitenkin vaurastui kohisten.

Suomea käytetään hyvänä kehitysesimerkkinä muun muassa Maailmanpankin vuoden 2006 World Development -raportissa. Yhtenä taustatekijänä onnistuneelle kehitykselle tutkijat mainitsevat konfliktien hallinnan. Vuoden 1918 sisällissodan taustalla kyteneitä ristiriitoja lievitettiin sodan päätyttyä maareformilla: kun torpparit saivat viljelemänsä maan omakseen, heillä oli mahdollisuus vaurastua. Monissa nykyisissäkin kehitysmaissa viljelymaan omistus keskittyy harvoille eikä sen käyttö ole tehokasta.

Suomen yhteiskunnallista vakautta arvioidaan lisänneen myös tulosopimusjärjestelmä. Järjestelmä perustuu valtion välittäjäasemaan kaikkia osapuolia kuuntelevana ja kompromisseihin pyrkivänä. Nykyiset kehitysmaat ovat varsin erilaisessa tilanteessa. Globalisaation aikakaudella pääoma liikkuu maasta toiseen: jos työntekijöiden ehdot eivät miellytä, voi tehdas muuttaa helposti naapurimaahan.

Suomen mallissa talouskasvu on yhdistynyt verrattain tasaiseen tulonjakoon. Eriarvoisuutta hillitsivät progressiivinen tuloverotus - mitä suuremmat tulot, sitä korkeampi veroprosentti - ja valtion investoinnit yhteiskunnallisiin palveluihin, jotka loivat turvaa ja avarsivat yksilön toimintamahdollisuuksia. Esimerkiksi 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin maaseudulta muutettiin joukolla kaupunkeihin, panostettiin mittavasti koulutukseen, työttömyysturvaan, asumiseen ja lasten päivähoitoon.

Tärkeä kehitystä selittävä tekijä on myös naisten historiallisesti vahva asema: Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa koko kansa sai ääni- ja vaalioikeuden vuonna 1906. Naiset olivat mukana sodissa ja työelämässä, ja heidän ansiostaan myös lasten koulunkäyntiin ja lapsikuolleisuuteen kiinnitettin erityistä huomiota.

Nykyisin kehitysmaita vainoavat taudit ovat aikoinaan olleet myös Suomen vitsauksena. 1800-luvun alkupuolella joka toinen lapsi kuoli ennen aikuisikää. Imeväiskuolleisuus alkoi laskea vasta 1900-luvun vaihteessa. Suurina nälkävuosina 1860-luvulla tauteihin kuten lavantautiin, punatautiin ja nälkään kuoli lähes 270 000 ihmistä, eli 15 prosenttia koko väestöstä. Poliota vastaan saatiin tehokas rokote vasta 1950-luvun lopulla, samoin tuberkuloositilanne oli pitkään Euroopan pahimpia. Rokotuksilla on ollut ratkaisevan tärkeä asema monien tautien torjunnassa niin Suomessa kuin lukuisissa muissakin maissa.

Teksti pohjautuu Kehitys-lehdessä 01/2005 julkaistuun Erja-Outi Heinon artikkeliin Kehitysmaa nimeltä Suomi.