Kun teollinen kehitys pari sataa vuotta sitten
käynnistyi, tarvittiin enemmän ja parempia voiteluaineita.
1800-luvun puolivälissä huomattiin, että
mineraaliöljytisleet ovat voitelutarkoituksiin parempia kuin
eläin- ja kasviperäiset aineet.
Tislaamalla
raakaöljyä saatiin eripaksuisia jakeita:
- lamppuöljyä
- värttinäöljyjä -> ohuita
- koneöljyjä -> eri paksuuksia
- sylinteriöljyjä -> paksuja.
Ryhmittely osoittaa, että viskositeetin merkitys voiteluaineen
perustekijänä oli oivallettu ja luokittelun esiaste
syntynyt.
Teollisen tuotannon ja liikenteen kasvu edellytti lukuisien
standardien luomista myöskin voiteluaineille.
Kehitystyötä alkoivat teollistuvissa maissa tehdä laite-
ja tuotevalmistajat sekä voiteluaineiden
käyttäjät.
1900-luvun alussa syntyivät mm.
- SAE
(Society of Automotive Engineers)
- API (American
Petroleum Institute)
- ASTM (American
Society for Testing and Materials)
- IP (Institute of
Petroleum, Englanti).
Vuonna 1947 perustettiin ISO (International Organization for
Standardization) kokoamaan ja ohjaamaan kansainvälistä
kehitystä kaikilla teollisuusaloilla, myös
öljyteollisuudessa.
Luokittelut ja/tai suorituskykyä ilmaisevat vaatimukset
koostuvat yhdestä tai useammasta mitattavasta testiarvosta.
Voiteluaineiden fysikaalisten ja kemiallisten ominaisuuksien testit
pohjautuvat pääosin API:n ja ASTM:n kehittämiin
menetelmiin. Ne ovat levinneet maailmanlaajuiseen
käyttöön ja kopioituneet eri standardeihin sellaisenaan.
Samoin ovat monien laitevalmistajien (laakerit, hydraulipumput,
vaihteet jne.) kehittämät testilaitteet tulleet alan yleiseen
käyttöön. Myös voiteluainevalmistajat ovat
kehittäneet omia menetelmiään.
Kaikki tämä aiheuttaa helposti
epätietoisuutta, jota on hankala selkeyttää
käytännön tarpeisiin. On syytä korostaa, että
voiteluaineet ovat tasapainotettuja kokonaisuuksia. Yhden testiarvon
tai ominaisuuden ylikorostus järkyttää tasapainoa,
jolloin tuote ei vastaakaan kokonaistarpeita.
Voiteluaineiden
luokituksiin ja suorituskykyyn vaikuttavien tahojen roolit.
Yksittäisen voiteluaineen ominaisuudet ja suorituskyky
koostuvat sen komponenteista ja niiden keskinäisestä
yhteistyöstä. Tämän yhteistyön hallintaan
suoritetaan lukuisa määrä analyysejä ja
testejä tuotekehitys- ja valmistusvaiheessa.
Loppukäyttäjälle paneutuminen tähän
taustamateriaaliin voiteluainevalinnassa on kohtuuttoman vaivalloista.
Moottoriöljyjen osalta tämän pulman ratkaisi API
luomalla koodijärjestelmän, jolla ilmaistaan
suorituskykyä.
Luokitusten tavoitteena on koota
monista osatekijöistä yhtenäinen mitattavissa oleva
ilmaisu voiteluaineiden soveltuvuudesta eri
käyttötarkoituksiin. Luokitukset ovat yhteinen peruskieli
voiteluainekäyttäjän ja voiteluainetoimittajan
välillä, jota myös laitevalmistajat
käyttävät.
Normaaliolosuhteissa
pitäytyminen olemassa olevissa luokituksissa kattaa
voitelutarpeet. Kun voiteluolosuhteet vaikeutuvat epäpuhtauksien,
lämpötilojen tai esimerkiksi kuormitusten vuoksi, on
hyvä kysyä laitevalmistajan ja voiteluainetoimittajan
kokemusta. Kaavamainen luokittelu ei merkitse, että saman luokan
tuotteet olisivat identtisiä tai edes sekoitettavia.
Voiteluaineissa luokitukset takaavat sovitun minimisuorituskyvyn.
Vaikka yksittäinen voiteluaine
on tasapainotettu kokonaisuus, viehätys omatoimiseen
lisäaineistamiseen elää sitkeästi. Silloin
luovutaan tilanteen hallinnasta eikä syyn ja seurauksen
yhteyttä tunnisteta. Myös yksittäiset testiarvot
irrallaan kokonaisuudesta voivat luoda katteettomia odotuksia.
